Kuurojen järjestäytyminen alkoi tiettävästi Ranskassa. Pariisiin syntyi 1830-luvulla yhteisö, joka alkoi järjestää vuosittaisia juhlaillallisia, joihin osallistui kuuroja myös muista maista. Vähitellen 1800-luvulla perustettiin kuurojenyhdistyksiä. Suomessa kuurot järjestäytyivät 1800-luvun lopulla ja yhdistysten kattojärjestö, Kuurojen Liitto, perustettiin vuonna 1905.

Kuurojenyhdistysten tavoitteena on ollut kohottaa jäsentensä asemaa yhteiskunnassa, mutta ne ovat olleet myös paikkoja, joissa on voinut kommunikoida vapaasti viittomakielellä. Yli satavuotisen toimintansa aikana Kuurojen Liitosta on kehittynyt vahva etujärjestö ja asiantuntija. Se on tehnyt merkittävää työtä viittomakielen aseman vahvistamiseksi ja tasa-arvoisen aseman saavuttamiseksi yhteiskunnassa.

Liikkeessä keskeistä oli tasa-arvoisuuden vaatimus ja sen mukaan kuuroilla tuli olla yhteiskunnassa samat oikeudet, velvollisuudet ja arvo kuin muillakin. Kuuron identiteetin kannalta keskeisessä roolissa oli viittomakieli, jolle vaadittiin yhteiskunnan hyväksyntää. Omasta kielestä tuli olla ylpeitä ja kuurojen tuli saada tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi kuin muutkin yhteiskunnan jäsenet.

Kuurotietoisuus nosti esille asioita, joista yhteisössä oli aikaisemminkin keskusteltu, mutta nyt ne tuotiin voimakkaasti ja selkeämmin määritellyssä muodossa esille. Kuurotietoisuus tarjosi uuden näkökulman, jonka avulla saatettiin tarkastella kaikkia elämänalueita ja myös Kuurojen Liitto otti sen huomioon tavoitteita asettaessaan. Kuurotietoisuusaate mullisti kuurojen käsitykset itsestään ja yhteisöstään, koska se piti lähtökohtanaan kuuroa ja hänen tarpeitaan, ei kuulevan yhteiskunnan vaatimuksia.

Kuurotietoisuusliikkeen juuret voidaan nähdä myös kansainvälisen kuurojenyhteisön sisällä. Kuurot olivat jo sukupolvien ajan ymmärtäneet, että heillä oli oma kulttuuri, koska he olivat kyenneet säilyttämään kielensä oralismin aikana. Kun valtaväestön asenteet olivat vähitellen muuttuneet, saivat kuurot paremmat mahdollisuudet kielensä ja kulttuurinsa kehittämiseen sekä tasa-arvon ajamiseen.

Kuurotietoisuusliikkeen piirissä haluttiin myös, että kuurot voisivat kehittää itsetuntemustaan. Kuurotietoisuuteen kuului siis, että kuuron tuli oppia vaatimaan tasapuolista kohtelua, mutta myös kasvamaan yksilönä, joilla on ehjä minäkuva ja positiivinen identiteetti.

Kuurotietoisuusliike oli saanut vähitellen kannatusta Pohjoismaissa ja tärkeä tapahtuma oli vuonna 1978 Tanskassa Aalborgissa järjestetty pohjoismainen kulttuurifestivaali. Festivaalin aikana ruotsalaiset käsittelivät kuurojen itsetuntoa ja aiheesta esitelmöi kuuro viittomakielen tutkija Lars-Åke Wikström. Hän oli tutustunut amerikkalaiseen kuurotietoisuusliikkeeseen ja toi esille, että kuurotietoinen kuuro ei hävennyt kuurouttaan, vaan oli siitä ylpeä ja käytti viittomakieltä. Wikström pohti kielivammaisuutta, joka voi olla myös kuulevan ominaisuus sellaisessa tilanteessa, jossa tämä yrittää kommunikoida viittomakieltä käyttävien kuurojen ryhmässä. Wikström painotti, että voidakseen osallistua kuuroutta koskevaan päätöksentekoon yhteiskunnassa, kuurojen tuli hankkia tietoa ja koulutusta. Tärkeää oli myös välittää päättäjille kuurojen oma kokemus kuuroudesta, koska vain niin voitaisiin saada vaikutuksia aikaan.

Kuurotietoisuus käsite tuli Suomessa käyttöön viimeistään vuonna 1978. Kuurojen Liiton kulttuurikeskuksen johtaja Raija Nieminen esitteli sitä Kuurojen Lehdessä vuonna 1979 ja hänen mukaansa tärkeää oli se, että kuuro sai olla kuuro ja sellaisenaan arvokas. Itsetunnon kohottaminen onnistuisi kuitenkin vain, jos viittomakieli tunnustettaisiin kielenä ja kuuroilla olisi oikeus käyttää sitä äidinkielenään. Nieminen vertaili myös amerikkalaista ja pohjoismaista kuurotietoisuusliikettä ja erona oli, että ensin mainittu korosti työtä perheiden ja koulutuksen parissa kun taas jälkimmäinen pyrki vaikuttamaan koko yhteiskuntaan. 1970-luvun lopulla kuurotietoisuusliike oli laajimmalle levinnyt Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa. Näissä maissa myös viittomakielen asema oli parempi kuin muualla.

Suomalaiset määrittelivät kuurotietoisuus käsitteen vuonna 1979. Määritelmän mukaan kyseessä oli ideologia, jonka mukaan kuuron oli nähtävä itsensä ihmisenä, jolla on yhtäläiset oikeudet yhteiskunnassa. Hänen tuli löytää identiteettinsä, tuntea itsensä, oma viittomakielensä ja viittomakielisen kulttuurinsa arvo. Tavoitteena oli työskennellä kuurojen ihmisoikeuksien puolesta, niin että kuuroista tulisi tasa-arvoisia kuulevien kanssa. Kuurotietoisuuden keskiössä oli oikeus viittomakieleen ja sen hyväksyminen kouluissa opetuskieleksi. Myöhemmin pohjoismaisessa kuurotietoisuusseminaarissa pidettiin tärkeänä, että kuurojenyhdistysten tulisi olla etujärjestöinä kuurotietoisia ja määritellä ne tavoitteet joihin haluttiin muutoksia.

Suomen ensimmäinen kuurotietoisuusseminaari järjestettiin Malminharjun kurssikeskuksessa alkuvuodesta 1980. Osanottajia tapahtumassa oli runsaat 50 ja mukana paljon nuoria. Seminaarissa painotettiin kuurojen tasa-arvoa yhteiskunnassa sekä kuurojen kulttuurin merkitystä omanarvontunnolle. Kuurotietoinen ihminen on siis tietoinen oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan ja pyrkii vaikuttamaan asioihin.

Vuodesta 1982 alkaen Kuurojen Liitto järjesti työntekijöilleen myös keskustelutilaisuuksia, joissa käsiteltiin kuurotietoisuuden levittämistä. Koska oli myös tarve kuurotietoisuutta käsitteleville aineistoille, päätettiin aloittaa niiden valmistaminen. Samoin alettiin suunnitella koulutuksia aiheesta. Oli tärkeää, että tavoitettaisiin mahdollisimman laajasti kuuroja kaikista ikäryhmistä. Oli myös tärkeää tavoittaa kuurojen sukulaisia ja niitä jotka työnsä puolesta olivat tekemisissä kuurojen kanssa.

Ensimmäinen kuurotietoisuuskurssi järjestettiin vuonna 1983. Parin vuoden mittainen koulutus järjestettiin lyhyinä kurssijaksoina. Mukaan valittiin yhdistysaktiiveja ja muita sopivia henkilöitä. He olivat pääosin nuorta väkeä ja myöhemmin ottivat opettajan roolin kuurotietoisuusasiassa. Kurssit muodostivat myöhemmin kokonaisen opetusohjelman ja sen päämääränä oli, että kuuroille syntyisi positiivinen minäkuva ja mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.

Kursseilla käsiteltiin kuuroa ihmistä, kerrottiin kuurojen historiasta ja oralismista, kuuron lapsen kehityksestä, kielenoppimisesta ja perhe-elämästä. Lisäksi perehdyttiin kuurojen kulttuuriin, kuurojen oikeudelliseen asemaan, eettisiin kysymyksiin ja viittomakielen asemaan. Lopuksi tutustuttiin niihin keinoihin, joilla yhteiskunnassa voitaisiin ajaa kuurotietoisuusliikkeen päämääriä. Kuurojen Liitto otti kuurotietoisuusaatteen osaksi strategiaansa ja sen avulla haluttiin saada nuoria mukaan järjestötyöhön ja ottamaan vastuuta. Monet kuurotietoisuuskurssien osanottajat päätyivätkin tärkeisiin tehtäviin yhteisössä.

Yksittäisille kuuroille kuurotietoisuuskurssit antoivat parhaimmillaan paljon voimaa ja mahdollisuuden tuntea itsensä paremmin. Kursseilla käytiin myös filosofisia keskusteluita asioista, joita kuurojenkouluissa tai yhdistyksilläkään ei käsitelty. Kurssit muuttivat monen arvomaailmaa ja kieli ja yhteisö tulivat entistä tärkeämmiksi.

Vuonna 1983 laadittiin Kuuron ihmiskuva -niminen asiakirja, joka tuli Kuurojen Liiton toiminnan perustaksi. Siinä kuvattiin kuuron ihmisen identiteettiä ja sitä kuinka tasa-arvoinen asema yhteiskunnassa voidaan saavuttaa. Asiakirjassa todettiin, että ne käsitykset, joita kuntoutuksen ja koulutuksen vastuutaholla oli, eivät perustuneet kuuron yksilön ja hänen elämäntilanteensa sekä kuurojen kielen ja kulttuurin riittävään ymmärtämiseen. Näin ollen kuuroja koskevia päätöksiä tehtiin heitä kuulematta ja holhoava asenne oli esteenä sille, että kuurot voisivat kehittyä täysipainoisesti yhteiskunnan toimivaksi jäseneksi. Päättäjille siis asiakirja tarjosi kuurojen oman näkemyksen itsestään ja heidän tuli olla mukana palveluiden kehittämiseen.

Vuonna 1984 kuurotietoisuusaate oli jo vaikuttanut yhteisön sisällä käytävään keskusteluun, olipa sitten kyseessä viittomakielen asema ja siihen suhtautuminen tai vaikkapa apuvälineet. Viittomakielityössä tavoitteiksi asetettiin viittomakielen opetus, sen aseman virallistaminen sekä sen tutkimuksen aloittaminen. Kuurotietoisuus vaikutti myös yhteisön kulttuuritoimintoihin ja kuurojen valtakunnallisten kulttuuripäivien näytelmissä näkyi, kuinka esiintyjien itsevarmuus parani ja omissa käsikirjoituksissa kuvattiin omia kokemuksia omalla äidinkielellä.

2000-luvulla kuurotietoisuuden rinnalla alettiin käyttää myös uusia käsitteitä ja puhua yhteisön voimaantumisesta. Kuuro tutkija Paddy Ladd toi keskusteluun uuden kulttuurisen käsitteen Deafhood vanhan Deafness käsitteen rinnalle. Deafness oli liittynyt kuurouteen aistin puutteena. Deafhoodille ei ole varsinaista käännöstä suomeksi, mutta se on käännetty kuurotietoisuudeksi.

Deafhood on positiivisen, elämää rikastuttavan asenteen valitsemista suhteessa kuurouteen. Siinä viittomakielet nähdään lahjana samoin kuin kuurojen kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus. Kuurous nähdään siinä myös tarkoituksellisena ominaisuutena eikä vikana Keskeistä on, että viittomakielten nähdään rikastuttavan myös kuulevien maailmaa ja että kuuroilla on oikeus kuurona olemisen kokemuksiin.

Lähellä Deafhoodia on myös Deaf Gain -käsite, ja siinäkin kuuroutta lähestytään voimavarana. Siinä katsotaan, että kuurouteen liittyy paljon hiljaista tietoa ja näin ollen vain kuuro itse voi ymmärtää sen, millaista on olla kuuro. Kuuroudessa siis korostetaan sitä mikä siinä on hyvää ja mitä positiivista se on tuonut kuuron elämään, kuten vaivattoman kommunikoinnin viittomakielellä. Deaf Gain korostaa vahvasti kulttuurista ja kielellistä moninaisuutta yhteiskunnassa ja sitä että kuuroilla on yhteiskunnalle annettavaa. Viittomakielet ovat muuttaneet ylipäätänsä käsitystämme kielistä ja ihmisen luovuudesta.

Puhutaanpa sitten kuurotietoisuudesta, Deaf Gain -käsitteestä tai voimaantumisesta, kyse on lopulta samasta asiasta. Siitä, että kuuroilla tulee olla oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin.

Oralismi syntyi kuurojen opetuksen parissa ja sillä tarkoitetaan opetusmetodia, jossa kuuroja opetetaan puheen avulla ja korostetaan sanojen lukemista huulilta. Kuurojen mielestä se on myös näkemys, joka ei tunnusta viittomakielen merkitystä kuurojen elämässä.

Oralistinen opetusmetodi sai muotonsa 1700-luvulla, mutta siihen vaikutti myös vanhempi alan kirjallisuus. Oralismi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta. Se vaikutti kuurojenopetukseen ja viittomakielten käytön kieltämiseen 1800- ja 1900 -luvuilla. Metodi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta, ja sitä toteutettiin eri puolilla maailmaa hyvin samalla tavalla.

Kuurojenopetuksessa oli 1700-luvun puolivälistä alkaen käytössä kaksi metodia ja koulukuntaa. Ranskalainen metodi painotti opetuksessa viittomakieliä ja saksalainen metodi puhetta. Kummankin suuntauksen mukaisia kouluja perustettiin ympäri Eurooppaa, mutta 1800-luvun lopulla oralismista tuli vallitseva metodi ja sitä sovellettiin Suomessa noin sadan vuoden ajan. Oralismin suosiota on selitetty monella tekijällä, kuten teollistumisella, nationalismilla, lingvistisellä darwinismilla ja rotuhygienialla.

Oralismin aikakauden katsotaan päättyneen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun viittominen asteittain teki paluuta kuurojen kouluihin.

Keskiajan kirkon näkemys kuuroudesta perustui toisaalta apostoli Paavalin lausumaan siitä, että usko tulee kuulemisesta ja toisaalta kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksista tehtyyn virheelliseen tulkintaan. Tämän perusteella ajateltiin, että kuurot eivät voisi ilmaista itseään. Renessanssin aikana käsitykset kuurouden ja mykkyyden yhteydestä muuttuivat vähitellen.

Benediktiiniläismunkki Pedro Ponce de Leónia pidetään ensimmäisenä opettajana, joka opetti oppilaansa puhumaan ja kirjoittamaan. Hän opetti Oñan luostarissa kahta kuuroa veljestä. Uskotaan, että hän käytti opetuksessaan myös viittomia, koska hiljaisuuskuriin sitoutunut benediktiiniläisveljeskunta oli kehittänyt oman viittoma- ja sormiaakkosjärjestelmän keskinäiseen viestintäänsä. Pedro Ponce de Leónin oppilailla on myös arveltu olleen jo luostariin saapuessaan käytössään jonkinlainen viittomiseen pohjautuva kieli.

Tämän jälkeen kuurojen opetuksessa tärkeimpänä päämäärä pidettiin puheen opettamista. Tätä perusteli sveitsiläinen Johann Konrad Amman Raamatun auktoriteetilla: koska ihminen oli Jumalan kuva tuli hänen myös puhua luojansa tavoin. Ammanin työllä oli suuri vaikutus etenkin Saksassa, jossa puheella opettamisesta tuli hallitseva metodi.

Ensimmäiset kuurojenkoulut perustettiin Euroopassa 1700-luvulla. Näistä opetuksen menetelmien kannalta tärkeimmät olivat ranskalaisen papin ja juristin abbé Charles-Michel de l’Épéen 1760-luvulla perustama kuurojenkoulu Pariisissa ja saksalaisen urkurin ja opettajan Samuel Heinicken Leipzigiin perustama koulu.

Abbé de l’Épée käytti opetuksessaan puhetta, huulilta lukua ja sormiaakkosia. Hän käytti myös viittomia. L’Épéen aikana ranskalaisessa kuurojenyhteisössä oli jo käytössä ranskalainen viittomakieli, mutta hän alkoi kehittää niin sanottuja metodisia viittomia, joiden avulla oli nahdollista opettaa muun muassa raskan kielioppia. L’Épéen tavoitteena oli opettaa oppilaansa kaksikielisiksi, jotka hallitsisivat kirjoitetun ranskan ja ranskalaisen viittomakielen. L’Épéelle puhe oli vain yksi keino välittää ajatuksia.

Heinicke ajatteli, ettei puuttuvaa kuuloaistia saanut korvata näköaistilla, koska näköaisti oli petollinen ajatusten välittäjä. Sen vuoksi pelkkä puheopetus ei riittäisi, opetuksen pitäisi tapahtua nimenomaan puheella. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että kuurojen älyllinen taso oli riippuvainen äänen käytöstä, koska kaikki ajattelivat äänen avulla. Ongelmana tässä oli, että kouluttamattomalla kuurolla, joka eli irrallaan äänimaailmasta, ei ollut ”nimiä” asioille ja käsitteille. Heinicken mukaan oli mahdollista opettaa kuuro kirjoittamaan ja näin ollen periaatteessa käyttämään ”visuaalisia nimiä”, mutta niitä hän piti turhana. Heinicke ei halunnut käyttää kirjoitusmetodia, koska hän ajatteli että kirjoitetut ajatukset eivät jää mieleen, kun taas ääneen puhutut asiat jäävät. Pantomiimista kieltä hän piti ali-ihmisen kielenä.

Heinicke teki kaksi keksintöä puheen opettamiseen liittyen. Toinen oli ns. ”kielikone”. Se oli laite, jossa oli malli kielestä ja kurkusta, ja sen avulla havainnollistettiin äänteiden tuottamista. Laitetta pystyi sekä katsomaan että koskemaan. Samaa ajatusta hyödynnettiin myöhemmin niin, että oppilaat koskettelivat sekä omaa että opettajansa kurkkua ja näin tunsivat, miten äänteet muodostuivat. Toisessa keksinnössään Heinicke hyödynsi makuaistia ja siinä eri maut vastasivat kirjaimia. Esimerkiksi puhtaan veden maku merkitsi a-kirjainta, sokerivesi o-kirjainta, oliiviöljy u-kirjainta. Oppilaille laitettiin kirjainta vastaavaa nestettä sulalla kielelle. Kun näitä kahta keksintöä käytettiin, oppilaat tiedostivat äänellisen kielen. Heinicken mukaan näin voitiin saavuttaa loistavia tuloksia.

1800-luvun alussa abbé de l’Épéen ranskalainen viittomametodi näytti olevan kahden metodin välisessä kiistassa voitolla. Saksalainen puhemetodi alkoi kuitenkin uudelleen menestyä Friedrich Moritz Hillin ansiosta. Hill toimi kuuromykkäinopettajaseminaarin johtajana, ja hän julkaisi vuonna 1840 kirjan kuuron lapsen opettamisesta.

Hillin mielestä kuurojen puheopetuksessa oli tärkeää keskittyä arkipäivän luonnollisen kielen opetteluun ja tärkeää oli, että puhekielestä tulisi luonteva osa arkipäivää. Sen avulla oli tärkeää ilmaista ajatuksia. Hillin perusidea oli, että kuurojen lasten tulee omaksua kieli samalla tavalla kuin kuulevienkin, eli puheella opettaen. Hän ajatteli Heinicken tapaan, että puhetta piti käyttää sekä opetuksessa että vapaa-ajalla. Hillillä oli sekä opettajana että opettajaseminaarin johtajana suuri arvovalta ja hänen ajatuksensa levisivät laajalti, myös Pohjoismaihin.

Kun Suomessa oli perustettu valtiollisia kuurojenkouluja, vastuu kuurojenopetuksesta oli siirtynyt vähitellen kuulevien käsiin. Tämän seurauksena oralistiset ajatukset vahvistuivat. Alan tärkein vaikuttaja oli Turun koulun johtaja Carl Henrik Alopaeus. Aluksi hän suhtautui puheen opettamiseen myönteisesti, mutta puheella opettamiseen varauksellisesti.

Myöhemmin Alopaeuksen kanta muuttui. Hän on ilmeisesti ajatellut, että puhemetodilla kuitenkin saataisiin parempia tuloksia, erityisesti puhe- ja kirjoitustaidossa. Puheopetusta hän kuitenkin kannatti vain niiden vain oppilaiden opetuksessa, joilla oli kuulon ja puheen jäänteitä. Alopaeuksen kanta tiukkeni edelleen ja vuonna 1875 hän jo totesi, että puhemetodi auttoi kuuroja kehittämään käsitetasoaan ja ilmaisemaan itseään. Puhemetodiin siirtyminen tarkoitti kuitenkin sitä, että suomen- ja ruotsinkielisistä perheistä tulleille oppilaille piti olla omat koulunsa eikä opettajina saanut olla kuuroja. Puhemetodista olisi kuitenkin hyötyä vain huonokuuloisille ja kuuroutuneille.

Suomen kansakoulujen isä Uno Cygnaeus otti myös kantaa kuurojen opetuksen metodeihin. Hän teki kansakoululaitosta varten suunnitelmia ja tutustui muun muassa Preussin Weissenfelsin kouluun, jossa käytettiin puhemetodia. Cygnaeus ihastui puhemetodiin ja ajatteli, että kuurojenopetuksen tavoitteena tuli olla puhumaan oppiminen.

Ensimmäisenä Suomessa puhemetodia alettiin käyttää Kuopion kuuromykkäinkoulussa. Sen johtajaksi tuli vuonna 1874 G. K. Hendell, joka oli tutustunut sekä Weissenfelsin kouluun että Norjan ja Ruotsin kouluihin. Hendell oli vakuuttunut puhemetodin hyödyistä ja alkoi käyttää sitä oppilaidensa kanssa.

Hendell perusteli puhemenetelmän käyttöä siksi, että se oli käytännöllinen ja tavoitteena oli kasvattaa oppilaita nimenomaan käytännön elämää varten. Tavoitteena oli myös poistaa esteitä, joita kuuroilla oli kuuleviin nähden ja jotta he voisivat tulla toimeen muiden kanssa. Hendell näki myös, että opetuksen kautta kuuro saattoi olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Näin ollen opetuksen tuli olla käytännölliseen elämään tähtäävää ja luonteeltaan yksinkertaista ja arkista. Tämä oli suomalaisten oralistien yleinen lähestymistapa.

Hendell piti viittomakielillä annettua opetusta monimutkaisena ja eriskummallisena. Hän ei tyrmännyt täysin viittomakieltä, vaan ”luonnollisia viittomia” ja kirjoitettua kieltä voitaisiin käyttää silloin kun puhemetodia ei voisi käyttää. Sormiaakkosia hän sen sijaan ei hyväksynyt. Hendell myönsi, että opetus puhemetodia käyttäen oli äärimmäisen pitkäveteistä, mutta tulokset kuitenkin olivat vaivan arvoisia.

Hendell julkaisi vuonna 1874 kirjoituksen kuurojen opetuksesta, jossa hän perusteli oralismia ja esitteli puheella opettamisen käytänteitä. Hendellin perusajatus oli sama kuin Heinicken: kuurot piti tuoda pois pimeydestä ja opettaa heidät puhumaan.

Varhaisista oralisteista ainoastaan Alopaeus osasi viittoa, joten muut eivät tienneet viittomakielisen opetuksen mahdollisuuksista juuri mitään. He kyllä tunnustivat, että viittomakielellä oli suuri merkitys kuuroille.