Tausta

Rurik Pitkänen syntyi vuonna 1898 Siilinjärvellä maanviljelijäperheeseen. Hän oli jo aloittanut kansakoulun, kun yhdeksänvuotiaana kuuroutui tulirokon seurauksena ja jatkoi koulua tämän jälkeen Kuopion kuurojenkoulussa, josta sai päästötodistuksen vuonna 1914.

Rurik kouluttautui kirjapainoalalle kuten monet muutkin kuurot. Hän meni vuonna 1919 latojan oppiin, ja jatkoi opintoja Helsingissä aina vuoteen 1924 asti. Graafisesta alasta nuori Rurik oli löytänyt oman paikkansa. Hän täydensi vielä opintojaan Ateneumin graafisella kurssilla vuosina 1923–1925. Muutamaa vuotta myöhemmin Rurik opiskeli vielä faktorin jatkotutkinnon, ja hänestä tuli maamme ensimmäinen kuuro faktori. Hän työskenteli 1920- ja 1930-luvuilla kirjapainossa aksidenssilatojana ja esimiestehtävissä faktorina. Sivistyneenä miehenä hän erikoistui tieteellisten julkaisujen revideeri- ja oikolukijaksi, jossa kielellinen lahjakkuus oli välttämättömyys.

Kirjapaino Surdus

Rurik toimi ruohonjuuritasolla kuurojen ammatillisen koulutuksen ja työllistymisen eteen. Oma ammattiala säilyi lähimpänä Rurikin sydäntä läpi elämän, sillä hän toimi kuurojen oman kirjapainon Surduksen johtokunnassa vuodesta 1931 kuolemaansa saakka. Helsingissä toiminutta, vuonna 1929 perustettua kirjapaino Oy Surdus Ab:ta voidaan pitää yhtenä merkittävänä kuurojen ammatillisena ja taloudellisena verkostona 1900-luvulla. Suurin osa yhtiön osakkeenomistajistakin oli kuuroja.

Yrityksen isä oli alun pitäen Oskar Wetzell, jonka päässä ajatus ammatillisena oppilaitoksena kuuroille toimivasta kirjapainosta syntyi. Hän kuitenkin ehti kuolla ennen yrityksen syntyä, mutta yritys perustettiin silti. Kun Rurik aloitti Surduksen johtokunnassa vuonna 1931, siellä istuivat mm. Lauri Wainola ja Eino Karilas. Viimeiset 10 vuotta elämästään Rurik oli johtokunnan puheenjohtaja. Kymmenet kuurot saivat kirjapainoalan koulutuksensa Surduksessa ja työskentelivät yrityksessä aina 1970-luvulle asti.

Tausta

Torsten Rikström syntyi Loviisassa vuonna 1916. Hän kuuroutui kolmevuotiaana. Poika lähetettiin Porvoon ruotsinkieliseen kuurojenkouluun, josta hän valmistui vuonna 1932. Hän työskenteli koulun jälkeen kirjansitojana Loviisassa ja myöhemmin Suomen Kirjallisuuden Kirjapaino Oy:ssä Helsingissä eläkeikäänsä saakka.

Yhdistyselämä veti hänet mukaan vuonna 1937, kun hän liittyi Helsingin Kuurojen Yhdistyksen jäseneksi. Torstenin lempinimeksi vakiintui ”Totti”, jolla hänet tunsivat kaikki. Totti hoiti erilaisia yhdistyksen luottamustoimia yhteensä 27 vuotta. Hän oli Aura Ahlbäckin kanssa perustamassa yhdistyksen nuortenkerhoa vuonna 1940. Nuorten asiat seurasivat Totin mukana myöhemminkin. Hänen ehdotuksensa pohjalta järjestettiin ensimmäinen pohjoismainen kuurojen nuorten leiri. Vuonna 1953 Totti avioitui Ulla Hildenin kanssa ja perheeseen syntyi kolme lasta.

Kulttuuripersoona

Totti tunnetaan parhaiten aktiivisena kulttuuripersoonana, jonka bravuurinumero monissa kulttuuritapahtumissa oli J. L. Runebergin Joutsen-runo visuaalisella viittomakielellä. Hänen vahvuutensa olikin näyttämötyö ja runojen lausunta, joita hän esitti monen vuoden ajan kuurojen kulttuuripäivillä ja eläkeläisten kulttuuritapahtumissa. Unohtumattomia ovat myös hänen esityksensä kulttuuripäiviltä Aleksis Kiven kyläräätäli Eenokkina vuodelta 1958 ja Moliéren Luulosairaana vuonna 1978. Torsten Rikström jatkoi maineikkaiden kuurojen kulttuuripersoonien perinnettä johtamalla viittomakuoroja. Hän ohjasi mm. ensimmäisissä kulttuuripäivien avajaisissa vuonna 1956 esitetyn Kajanderin hymnin Isänmaalle.

Totti oli tavoiltaan ”vanhan ajan herrasmies”. Hän oli aina kohtelias ja huomaavainen, huumorin pilke silmäkulmassaan. Hän noudatti viimeiseen asti tapaa tulla yhdistyksen kerhoiltoihin pukeutuneena pukuun ja solmioon. Kuurojenyhdistyksellä vilisevät lapset olivat erityisen tärkeitä Totille. Monesti hän riemastutti heitä teatteri-ilmaisun keinoin esitetyillä tarinoilla lapsille tutuista aiheista.

Kuurojen Teatteri oli Torsten Rikströmille rakasta. Hän istui aina katsomossa, oli kyseessä mikä tahansa esitys. Kunnianosoituksena Torsten Rikströmin työlle kuurojen näyttämötaiteen parissa Kuurojen Teatteri muutti nimensä ”Teatteri Totiksi” vuonna 2005.

Tausta

Svante Lagergrén syntyi Halmstadissa Ruotsissa vuonna 1844. Hänen isänsä oli kauppias, mutta isä jätti perheensä 1850-luvulla, jonka vuoksi äidin oli elätettävä nelilapsinen perhe pienten lasten opettajana. Svante kuuroutui neljävuotiaana. Taiteellisesti lahjakas poika pääsi kotikaupungissaan Halmstadissa muotokuvamaalarin harjoittelijaksi. Kun Svante oli 13-vuotias, äiti lähetti hänet Tukholmaan Manilla-kouluun. Koulussa piirustuksesta kiinnostunut Svante oli opiskellut tavallisten kouluaineiden lisäksi myös puusepän ammatin.

Valokuvaaja Lagergrén

Vuonna 1871 Svante Lagergrén muutti Suomeen ja sai töitä puusepän kisällinä Turun kuurojenkoululla, jossa hän työskenteli kuuron Herman Fonseliuksen alaisuudessa. Puusepän työ oli kuitenkin raskasta ja Svante alkoi etsiä muita keinoja elättää itsensä.

Turun kuurojenkoulussa opettajana oleva Fritz Hirn tarjosi tuolloin apuaan. Fritz Hirn oli saanut nuorena miehenä innostuksen valokuvaukseen omalta opettajaltaan Carl Oscar Malmilta ja oli ennen opettajaksi ryhtymistään työskennellyt valokuvaajana Helsingissä.  Fritz Hirn ryhtyi opettamaan Svantelle valokuvausta oppipoika–mestari -käytännöllä, kuten 1800-luvulla moni muukin käsityöammatti opittiin.

Saatuaan alkeisopinnot Fritz Hirniltä Svante pääsi harjoittelijaksi valokuvausliikkeisiin Turussa ja Helsingissä. 1870-luvun puolivälissä hän perusti jo oman liikkeensä Tampereelle. Kaupungissa oli toiminut aiemmin vain sivutoimisena toimineita tai vierailevia valokuvaajia. Svante Lagergrénin ateljee oli ensimmäinen vakinaisesti toimiva valokuvausateljee Tampereella.

Vuonna 1876 ilmestyneessä ilmoituksessa kerrottiin Svante Lagergrénin ateljeen sijaitsevan Tampereen kauppatorin lähellä ja olevan auki joka päivä kello yhdeksästä neljään. Liikkeessä otettiin valokuvia, kopioitiin sekä suurennettiin vanhoja valokuvia ja tauluja. Svante otti liikkeessään henkilökuvia ja suosittuja käyntikorttikuvia, mutta hän oli erityisesti tunnettu maisemakuvaajana. Hänen asiakkainaan olivat niin pankinjohtajat, kauppiaan rouvat, apteekkarit, pastorit kuin vossikkakuskit, palvelijat ja kutojat. Lagergrénin liike toimi Tampereella vailla kilpailijoita aina vuoteen 1879 asti. Vuonna 1881 Svante oli taloudellisesti jo niin vakavarainen, että pysyi avioitumaan kuuron pietarsaarelaisen oluttehtailijan tyttären Anna Wilhelmina Muhrin kanssa. Svante Lagergrén toimi Tampereella noin 15 vuotta. Hän harjoitti valokuvausta myöhemmin myös Hangossa ja Porissa.

Savisaarien suvussa on ollut kuuroutta monessa sukupolvessa. Ensimmäinen tunnettu kuuro suvussa oli Elias Savisaari (1850–1906), joka avioitui entisen koulutoverinsa Maria Valkaman (1857–1938) kanssa ja perhe asettui asumaan Savisaaren torppaan Alavudella. Kaikki lapset olivat kuuroja ja heidät lähetettiin aikanaan Turun kuurojenkouluun. Perheen kotikieli oli viittomakieli. Toiseksi nuorin poika, isän mukaan nimetty Elias (1890–1972) oli innokkaasti mukana Turun kuurojenyhdistyksen toiminnassa, jonne hän kotiutui saatuaan työpaikan räätälinä. Perhetaustansa vuoksi Eliaksen persoonassa oli oikea annos kuurotietoisuutta, jonka vuoksi hän oli tasapainoinen ja positiivinen ihminen. Hän avioitui ruotsinkielisen kuuron tytön, Rakel Karlssonin (1896–1984) kanssa vuonna 1923.

Kuuron perheen kuulevat lapset: Runo ja Eino

Savisaaren pariskunnan kaikki lapset olivat kuulevia. Vanhemmat kasvattivat kaikki neljä lastaan Elisen, Runon, Toran ja Einon kuurojen yhteisön jäseniksi. Olipa Elise-tyttären kumminakin Kuurojen Liiton matka-asiamies John Sundberg. Lapset kävivät säännöllisesti molemminpuolisten isovanhempiensa luona ja perivät näin neljä eri kieltä: puhutut suomen ja ruotsin kielen sekä suomalaisen ja suomenruotsalaisen viittomakielen.

Runo Savisaari (1927–2007) tuli kuurojen järjestöelämään mukaan vuonna 1958 ja hän toimi yhtäjaksoisesti Kuurojen Liiton puheenjohtajana vuosina 1962–1991. Isän tiedetään sanoneen pojalleen ”Sinun tulee aina kuunnella kuuroja.” Ja sitä hän tekikin! Hän suhtautui perhetaustansa vuoksi aina tasaveroisesti kuuroihin. Hän oli suosittu luennoitsija ja aktiivinen ja kantaaottava kirjoittaja Kuurojen Lehdessä. Hän toimi monissa tilaisuuksissa tulkkina, aloitti Kuurojen Liiton kehitysyhteistyön Afrikan kuurojen järjestötoiminnan ja elinolojen parantamiseksi ja toimi Kuurojen Pohjoismaisen neuvoston jäsenenä. Runon aika Kuurojen Liiton johdossa muistetaan myös lukuisista rakennusprojekteista. Hänellä oli sormensa pelissä kuurojen kurssikeskus Malminharjun ja monitoimitalo Valkean Talon synnyssä.

Kuurojen Liiton entinen toiminnanjohtaja Liisa Kauppinen kirjoitti Runo Savisaaresta:

Hänen kunnioittava suhtautumisensa toiveitamme, aloitteitamme ja mielipiteitämme kohtaan ja niiden huomioiminen liiton tavoitteissa ja yhteiskunnan palvelujen kehittämisessä vaikutti liiton toiminnan laajenemiseen ja yhteiskunnallisenasemamme parantamiseen.

Eino Savisaari (1933–1989) muistetaan Turun ja Porvoon seudun kuurojen kaunopuheisena kuurojenpappina. Hän aloitti toimintansa vuonna 1961 ja hoiti virkaansa kuolemaan asti. Hän joutui käyttämään työssään sekä suomalaista että ruotsalaista viittomakieltä, joita hän osasi käyttää taitavasti. Olihan hän oppinut ne äidinkielenään. Viittomakielen kehittäminen oli hänelle tärkeää. Hän oli mukana laatimassa ensimmäistä viittomakielen kuvasanakirjaa ja toimitti monia viittomakielen opetusmateriaaleja. Kuten veljensä Runo, myös Eino oli mukana kuurojen kansainvälisessä toiminnassa. Kuurojen lähetys, Kuurojen Liiton kehitysyhteistyötoiminta ja Kuurojen maailmanliiton toiminta veivät häntä lukuisia kertoja ulkomaille.

Tampereen ja Pirkanmaan seudun kuurojen historiaan vaikutti 1900-luvun alkuvuosina kaksi perhettä: Talviat ja Ritalat. Siiri, Evert, Heikki ja Juho Felix Talvia olivat Tampereen kuurojenyhdistyksen perustajajäseniä. Huittisten seudulla toimineen Kuurojen Yhdistys Heffatan perustamiseen ratkaisevasti vaikuttivat Kaarlo, Vilho, Eeva ja Akseli Ritala. Perheet solmi yhteen Ritalan rusthollin tyttären Eevan ja Tampereen suuren kuuron taiteilijan Juho Felix Talvian avioliitto.

Talviat (aik. Helin)

Talvian perheeseen syntyi neljä lasta: Heikki (1872–1943), Evert (1874–1934), Juho (1879–1960) ja Siiri (1883–1964). Sisarusparvesta Heikki, Juho ja Siiri olivat kuuroja. 1800-luvun lopulla Albert Tallroth kierteli ympäri maata innostaen kuuroja liittymään yhteen yhteisen asian vuoksi. Talvian veljesten lisäksi myös Kaarlo ja Eeva Ritala tempautuivat mukaan kuurojen yhdistystoimintaan Tampereella.

Taiteellisesti lahjakas Juho Felix lähti opintojensa jälkeen opiskelemaan taidetta Keski-Euroopan suuriin pääkaupunkeihin mm. Pariisiin ja Berliiniin. Taiteilijaelämä ei kuitenkaan ollut vienyt Juhon mielestä Tampereella tapaamaansa Ritalan rusthollin Eevaa, vaan kotiin palattuaan pari alkoi seurustella ja häitä vietettiin vuonna 1906.

Ritalan rusthollin kuurot sisarukset

Ritalan rustholli sijaitsi Pirkanmaalla Kokemäenjoen varrella. Se oli 1900-luvun alussa varakas talo, jonka pihapiirissä oli kaksi päärakennusta. Ritalan taloon syntyi kokonainen sukupolvi kuuroja: Kaarlo (1875–1928), Vilho (1876–1945), Eeva (1877–1953) ja Akseli (1879–1940).

Kun isä kuoli vuonna 1911, joutuivat sisarukset taistelemaan viranomaisia vastaan käräjillä vapautuakseen holhouksenalaisuudesta ja saadakseen suuren omaisuutensa haltuunsa. Oikeudessa sisarusten puolesta todistivat pastori Huugo Nyberg ja Julius Hirn. Ritalan sisarukset julistettiin täysvaltaisiksi vuonna 1911. Heille määrättiin kuitenkin kaksi uskottua miestä valvomaan heidän etujaan.

Yhdistyselämä viriää Pirkanmaalla

Vuonna 1907 Huittisiin muutti miehensä kanssa Helsingin kuurojen yhteisön sielu: Elma Ignatius (ent. Eklund). Hän toi mukanaan ajatuksen oman kuurojenyhdistyksen perustamisesta. Yhdistyksen perustamista varten Huittisten pappilaan kokoontui 28 kuuroa. Paikalla olivat myös Ritalan sisarukset, jotka toimivat myöhemmin lukuisissa luottamustoimissa yhdistyksessä.

Ritalan talossa oli aina tilaa kuuroille. Monet sunnuntaiseen yhdistyksen kokoukseen saapuneet tulivat jo edellisenä iltana Ritalaan lauantaisaunaan. Myös isompia juhlia järjestettiin. Niihin keräännyttiin Ritalan pirttiin tai lukuisiin ulkorakennuksiin. Tilalla saattoi viipyä kauemminkin ja sieltä saattoi järjestyä halukkaille töitäkin. Pirtissä järjestettiin iltamia ja näyteltiin. Nähtiinpä eräänä iltana Oskar Wetzellin taikatemppujakin ja Bruno Moutonin Chaplin esitys!

Julia Tavaststjerna (1844–1929) kuului tunnettuun säätyläissukuun ja avioitui erikoisluvalla serkkunsa Karl Alfred Stadiuksen kanssa. Pariskunta sai kolme lasta, joista keskimmäinen Valter Stadius (1869–1935) kuuroutui kolmen vuoden iässä. Pojan kuuroutuminen avasi uuden luvun valtioneuvoksetar Stadiuksen elämässä. Hän käytti kirjallista lahjakkuuttaan ja yhteiskunnallista asemaansa kuurojen hyväksi toimien myös aktiivisesti kuurojen järjestötoiminnassa. Hän oli perustajajäseniä niin Helsingin Kuurojen Yhdistyksessä kuin Kuurojen Liitossakin. Hän oli yksi näkyvimmistä hahmoista kuurojen yhteisössä vuosisadan vaihteessa.

Vuonna 1880 Stadiukset lähettivät yhdeksänvuotiaan Valter-pojan kouluun Tukholmaan Tysta skolaniin. Neljän vuoden kuluttua Valter palasi koti-Suomeen ja jatkoi koulua Porvoon kuurojen koulussa vuonna 1884. Samana syksynä 15-vuotiaan Valterin kanssa aloitti koulunsa seitsemänvuotias tehdastyöläisen tytär Olga Härkönen (s. 1877) ja yhdeksänvuotias talonpojan tytär Hulda Hakala. Valter päätti koulunsa vuonna 1889, ja pieni pietarilainen Olga jatkoi kouluaan vielä vuoteen 1893.

Helsingissä asuvien Stadiusten olohuone toimi ennen yhdistyksen perustamista kuurojen kokoontumispaikkana. Kodista muodostuikin pienen kuurojen seurapiirin kokoontumispaikka 1890-luvulla, jolloin siellä saattoi tavata monet kuurojen historian merkkihenkilöistä. Tämä ryhmä perusti Albert Tallrothin, Julius Hirnin, Valter ja Julia Stadiuksen johdolla vuonna 1895 Helsingin Kuurojen Yhdistyksen.

Valter ja Katarina

Vuonna 1896 Valter Stadiuksen elämä mullistui, kun yhdistyksen toimintaan liittyi mukaan helsinkiläinen 25-vuotias ortodoksipapin tytär Katarina Popoff. Parin välille syttyi varsin pian kipinä, sillä jo seuraavan vuoden syksyllä Valter ja Katarina ilmoittivat Kuuromykkäin Lehdessä kihlauksestaan. Jotakin meni kuitenkin pahasti pieleen. Vuonna 1898 yhdistyksen toimintaan tuli mukaan Ruotsista muuttanut 29-vuotias upseeriperheen kuuro poika Axel Edvard Klöfverskjöld. Syntyi kolmiodraama, joka johti Valterin ja Katarinan kihlauksen purkaantumiseen. Vielä samana vuonna Katarina ja Axel Edvard avioituivat. Kaikki kolme kuitenkin jatkoivat toimintaa yhdistyksellä, eikä Valter voinut välttää nuorenparin kohtaamista yhdistyksen iltamissa, näytelmissä tai urheilutapahtumissa. Mahtoiko olla syynä sydänsuru vai jokin muu, mutta pian isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1900 Valter muutti äitinsä kanssa Hämeenlinnaan ja sieltä Pariisiin, jossa Valter ansaitsi elantonsa liikemiehenä. Myös Katarina ja Axel Edvard muuttivat samoihin aikoihin Ruotsiin.

Rakkautta entisten koulutovereiden välillä

Valter Stadius palasi takaisin Suomeen vuonna 1904. Hänen poissaolonsa aikana Helsingin kuurojenyhdistyksellä oli kuitenkin alkanut käydä Valterin vanha koulutoveri, nyt jo naiseksi varttunut Olga Härkönen. Temperamenttinen ja räiskyväluontoinen Olga oli myöhemmin yksi yhdistyksen naistenkerhon perustajista. Pari löysi toisensa ja häitä vietettiin marraskuussa 1905. Jo seuraavana kesänä pariskunnalle syntyi kuuleva tytär Rea (1906–2003). Perhe asui suuressa puutalossa Julia Stadiuksen luona, jossa Julia piti täyshoitolaa.

Pienelle Realle kuurojenyhdistys muodostui yhtä tärkeäksi kuin vanhemmilleen ja isoäidilleen. Perheen kotikieli oli viittomakieli ja kaikki toimivat kuurojen yhteisössä kukin kykyjensä mukaan. Kun Rea oli vasta koulutyttö, hänen isoäitinsä esitti hänelle toivomuksen, että Rea jatkaisi kuurojen parissa hänen tekemää työtä, kun isoäidistä aika jättäisi. Rea ei koskaan avioitunut. Kuurojen asiat olivat aina päällimmäisenä Rean mielessä. Hän järjesti työpaikkoja, toimi tulkkina ja järjesteli kuurojen asioita.

Tausta

Jämsänkoskella syntynyt Raija Nieminen alkoi kuuroutua vähitellen 3–20 ikävuosiensa välillä. Hän pääsi ylioppilaaksi Jämsän yhteiskoulusta vuonna 1956 ja opiskeli tämän jälkeen humanististen tieteiden kandidaatiksi. 1960-luvun lopulla hän löysi viittomakieliset kuurot ja tunsi löytäneensä itselleen oikean paikan. Hän sai luottamustoimia Kuurojen Liitossa, mutta lähti opintojensa päätyttyä vuonna 1975 miehensä ja kahden poikansa kanssa St. Lucian saarelle, jossa hänen miehensä toimi YK-tehtävissä. Raija työskenteli saarella vapaaehtoistyössä kuurojen koulussa. Hän kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan St. Lucian saarella kirjan Äänetön saari, joka käännettiin myöhemmin myös englanniksi ja dramatisoitiin näytelmäksi vuonna 1991.

Elämäntyönä kuurojen kulttuuri

Palattuaan Suomeen 1979 Raija Nieminen siirtyi Kuurojen Liiton palvelukseen yleissihteeriksi. Tällöin kuurojen kulttuuri tuli tärkeäksi osaksi hänen tehtäviään. Hän oli mukana opetusministeriön vuonna 1982 asettamassa kulttuurityöryhmässä sihteerinä ja Kuurojen Liiton kulttuurisihteerinä.

Kun kuurojen Kulttuurikeskus perustettiin vuonna 1988, hänet nimitettiin sen johtajaksi. Raija pyrki työssään nostamaan kuurojen kulttuuria esiin myös kuurojen yhteisön ulkopuolella ja siten turvaamaan toiminnan taloudellisia edellytyksiä. Kulttuurikeskus jatkoi kuurojen perinteistä kulttuurilinjaa, johon toivat oman lisänsä Kuurojen museo ja Kuurojen Teatteri. Raija järjesteli kuurojen kulttuuripäiviä, jossa vuosittain nousi estradille kuurojen kulttuurin koko kirjo. Hänen mukaansa kulttuuri sai myötäillä aikaansa. Tämän vuoksi myös kulttuuripäivillä sai näkyä yhteiskunnan muutos, vaikka perinteisellä kulttuurillakin runonlausuntoineen ja tanhuesityksineen tuli olla siellä paikkansa.

Raija Nieminen valittiin Kuurojen maailmanliiton kulttuuri- ja taidekomission presidentiksi ja hän edusti Kuurojen Liittoa pohjoismaisissa kulttuuriseminaareissa ja kulttuurifestivaaleilla. Alussa työ tuntui hänestä haastavalta ja vaikealta, mutta vähitellen se alkoi sujua. Hänen mielestään se aika, jonka hän oli maailmanliiton tehtävissä, ei ollut pois Suomen kuuroilta, vaan päinvastoin koitui hyödyksi meillekin.

Kuurotietoisuus

Kuurotietoisuusliikkeen juurtuessa Suomeen 1970–1980-lukujen taitteessa Raija oli aktiivisesti mukana järjestämässä tilaisuuksia ja luennoimassa kuuroille aiheesta.  Hänen mielestään kuuron oli saatava olla kuuro ja tuntea itsensä yhtä arvokkaaksi ihmiseksi kuin kuuleva. Tämä edellytti Raijan mukaan viittomakielen tunnustamista kieleksi muiden joukossa.

Elin Carlstedt (1864–1949) oli yksi kuuroista opettajista, jotka toimivat opetustehtävissä ennen kuin puhemenetelmä otettiin käyttöön kuurojenkouluissa Suomessa. Hän opetti käsitöitä kuuroille tytöille 1882–1893. Elin Carlstedt toimi yli kaksikymmentä vuotta Porvoon ruotsinkielisen kuurojenyhdistyksen puheenjohtajana.

Tausta

Elin Carlstedt syntyi vuonna 1864 porvoolaiseen ruotsinkieliseen upseeriperheeseen. Hän kuuroutui varhaislapsuudessa tulirokon jälkiseurauksena. Seitsemänvuotias Elin aloitti Porvoon kuurojenkoulun vuonna 1872. Hän kävi koulunsa aikana, jolloin sen johdossa olivat Selma Åkerstedt ja Achilles Sirén. On mahdollista että hän oli koulussa jo C. H. Alopaeuksen aikana. Hänen opintonsa päättyivät vuonna 1881.

Suomenruotsalainen opettaja

Vuonna 1882 lahjakas 17-vuotias Elin opetti pienille lapsille käsitöitä palkattomana opettajana vanhassa opinahjossaan. Hän oli erittäin etevä käsityönopettaja ja erityisesti hänen kirjontansa saivat osakseen kiitosta. Lukuvuonna 1881–1882 oppilaita oli yhteensä 15, joista 5 tyttöä ja 10 poikaa oli ruotsinkielisistä perheistä. Vuodesta 1886 alkaen Elin alkoi saada työstään palkkaa. Elinin työtoverina oli hänen entinen koulutoverinsa Isak Eneberg, joka työskenteli Porvoossa opettajana 16 vuotta, vuodesta 1877 alkaen. 1890 koulun johtoon asetettiin Elinin serkku Valter Forsius, josta tuli kaksi vuotta myöhemmin aistivialliskoulujen tarkastaja. Elin joutui lopettamaan työnsä 1893, jolloin koulussa otettiin opetuksessa käyttöön puhemetodi, jonka seurauksena kuurot opettajat joutuivat vähitellen väistymään tehtävistään.

Jouduttuaan lähtemään kuurojenopettajan tehtävästä, hän elätti itsensä solmiontekijänä Porvoossa. Neiti Carlstedtin tiedettiin ompelevan koko Porvoon hienoimmat solmiot! Saipa hän tehtäväkseen ommella Helsingin Kuurojen Yhdistyksen lipunkin. Työnsä ohessa Elin Carlstedt johti Porvoon kuurojenyhdistystä yli kaksi vuosikymmentä. Elin ei koskaan avioitunut. Hän kuoli 86-vuoden iässä Åvikissa Hyvinkäällä.

Oskarin Wetzellin (1888–1928) aikalaiset pitivät häntä yhtenä merkittävimpänä henkilönä kuurojen yhteisössä. Historia on osoittanut tämän luonnehdinnan pitkäikäiseksi. Hän oli monilahjakkuus, joka tuli tunnetuksi niin kuurojen kuin kuulevienkin parissa menestyksekkäänä urheilijana ja taikurina. Hän edusti Suomea kaksissa yleisissä olympialaisissa uimahypyssä vuosina 1908 ja 1912 ja voitti yhdeksän Suomen mestaruutta uimahypyissä. Hänellä oli merkittävä rooli suomalaisessa uimahyppyhistoriassa ja hän omalla esimerkillään on innoittanut lukuisia nuoria urheilun pariin.

Tausta

Oskar Wetzell syntyi vuonna 1888. Perheen isä työskenteli ajurina Sinebrychoffin panimossa Helsingissä ja myöhemmin kauppiaana. Poika kuuroutui kaksivuotiaana sairastettuaan influenssan, ja hänet lähetettiin seitsemänvuotiaana Porvoon kuurojenkouluun. Hänen tiedetään olleen temperamenttinen, mutta tottelevainen. Koulun päätyttyä vuonna 1904 hän opiskeli kirjansitojaksi helsinkiläisessä kirjapainossa Helsingfors Centraltryckerissä, jossa hän jatkoi työskentelyään seuraavat kaksikymmentä vuotta. Häntä pidettiin lämminsydämisenä, rehellisenä ja hyväluonteisena seuramiehenä.

Urheilutoiminta

Eläväinen ja vikkelä Oskar innostui pian koulussa urheilusta. Vuonna 1903 hän aloitti Helsingin uimakerhossa uintiharrastuksen, jossa hän edistyi nopeasti.  Uimahypyistä muodostui kuitenkin Oskarin päälaji. Hän tutustui uimahyppyihin 1900-luvun alkuvuosina, jolloin laji oli vielä melko uusi Suomessa ja harrastajapiirit pienet. Oskar erikoistui ponnahduslautahyppyihin, mutta osallistui myös kerroshyppykilpailuihin. Oskarin ensimmäiset yleiset uimahyppykisat kansallisella tasolla olivat vuonna 1906. Tämän jälkeen hän niitti mainetta ponnahduslauta- ja kerroshyppääjänä. Suomen mestaruuksia hänelle kertyi ponnahduslautahypyissä 5 ja kerroshypyissä 4.

Suomessa saavuttamiensa ansioiden vuoksi Oskar valittiin edustamaan maata niin kuurojen kuin kuulevienkin kansainvälisissä urheilutapahtumissa. Vuonna 1908 hän osallistui Suomen edustajana Lontoon olympialaisiin. Kuuden suomalaisuimarin joukossa oli kaksi uimahyppääjää: Oskar Wetzell ja Toivo Aro. Oskar osallistui sekä kerroshyppyihin että ponnahduslautahyppyihin. Kerroshypyissä Oskar oli vasta aloittelija, eikä päässyt ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Ponnahduslautahypyt onnistuivat paremmin, ja hän pääsi aina semifinaaleihin asti. Seuraavan mahdollisuuden Oskar sai vuoden 1912 olympialaisissa Tukholmassa.

Oskar osallistui moniin kuurojen kansallisiin ja kansainvälisiin urheilukilpailuihin. Uimahyppyjen lisäksi hän oli kiinnostunut mm. painista ja voimistelusta. Kahdenkymmenen vuoden urheilu-uransa aikana hän voitti yhdeksän Suomen mestaruuden lisäksi yli 70 muuta palkintoa. Oskar oli aktiivinen yhdistys- ja järjestömies. Urheilumiehenä hän oli keskeisesti mukana perustamassa Suomen Kuurojen Urheiluliittoa vuonna 1920.

Martin Hellöre (1914–1992) oli aktiivinen yhdistys- ja urheilumies, mutta parhaiten hänet muistetaan kertomuksistaan lukuisilta matkoiltaan. Hän kirjoitti matkoistaan värikkäitä matkakertomuksia Tidskrift för Dövstumma ja Dövas Värld -lehtiin.

Pyöräretki Tukholmaan 1934

Kesällä 1934 Martin Hellöre hyppäsi pyöränsä selkään ja suuntasi kohti Tukholmaa. Matka kulki Pietarsaaresta Pohjanlahden ympäri Tornion kautta Ruotsiin. Kilometrejä oli matkasuunnitelmassa 2000. Ruotsin vasemmanpuoleinen liikenne aiheutti hänelle hankaluuksia, johon oli vaikea tottua. Kerran hän oli vähällä ajaa toisen pyöräilijän päälle ajellessaan väärällä puolella tietä. Yöksi hän pysähtyi usein tienlaidassa olleisiin latoihin. Monet asiat vaikuttivat olevan paremmin rikkaassa Ruotsissa. Tarjolla oli vehnäleipää, joka oli hänelle entuudestaan tuntematonta. Hän näki myös matkallaan elämänsä ensimmäisen sähköjunan Luulajan kaupungissa.

Uumajan tiellä hän pysäytti ohi kulkevan miehen kysyäkseen tietä. Mies kutsui hänet kotiinsa tutkimaan karttaa. Talosta hän sai matkaevästä sekä keltaisen käsinauhan käsivarteensa, jonka Ruotsin tieliikennelaki määräsi kuuroille liikenteessä. Uumajan lähellä Martin pysähtyi Suomesta kotoisin olevien Jussiloiden taloon, jotka olivat kuuroja. Yllätys oli suuri, kun hän sai tietää talon emännän kuulleen Suomessa käydessään jo Martinin matkasta. Hänelle tarjottiin yöpaikka ja evästä ennen seuraavana päivänä jatkuvaa matkaa. Matka oli kenties hänet kuitenkin uuvuttanut, sillä pyöräiltyään vielä 19 kilometriä Uumajasta hän päätti pitkään mietittyään palata takaisin kotiin. Pyöräkään ei ollut enää parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Pyörällä Baltian kautta Pariisin maailmannäyttelyyn 1937

Vuonna 1937 järjestetty Pariisin maailmannäyttely oli Martinin seuraava matkakohde. Kesäkuun alussa alkanut pyörämatka Pariisiin kulki Baltian halki. Yönsä Martin vietti milloin paikallisen kuurojen yhdistyksen puheenjohtajan luona, tienvarressa olevissa ladoissa, milloin matkallaan sattumalta törmänneidensä ihmisten luona. Viron halki hän polki kahdessa päivässä. Riiassa hän tapasi latvialaisia kuuroja ja vieraili heidän kanssaan Riian kuurojenyhdistyksellä.

Pariisin matka päättyi kuitenkin Liettuan rajalle, kun rajapoliisi ei päästänyt häntä jatkamaan matkaansa pyörällä, vaan hänen olisi pitänyt hypätä junaan, jos mieli päästä Liettuan ja Saksan halki Ranskaan. Martin ei halunnut luopua upouudesta pyörästään eikä ostajaakaan olisi ollut helppo löytää, joten hänen oli luovuttava unelmastaan päästä perille Pariisiin. Hän päätti kääntyä takaisin kotiin Pietarsaareen. Riiasta Martin pyöräili Tallinnaan 30 tunnissa ilman lepoa. Tallinnassa Martin nousi höyrylaiva S/S Suomeen ja aloitti kotimatkansa Helsingin kautta Pietarsaareen päästen kotiin juhannuksen viettoon.

Keskenjäänyt matka USA:n

Martin Hellöre joutui taistelevien suurvaltojen jalkoihin toisen maailmansodan aikaan matkustaessaan USA:n vuonna 1941. Englantilainen sota-alus pysäytti Linhammarista Baltimoreen matkalla olleen aluksen ja pakotti sen kääntymään Islantiin, jossa Hellöre vietiin vankileirille. Myöhemmin hänet vietiin Englantiin saksalaisten sotavankien kanssa. Martinia epäiltiin saksalaisten kanssa veljeilemisestä. Hänen passistaan löytyi saksalainen leima vuodelta 1936, jolloin hän oli liftannut Berliinin olympialaisiin. Hellöre ryhtyi nälkälakkoon protestiksi vangitsemistaan kohtaan. Hän oli vangittuna kolme viikkoa ennen kuin hänet vapautettiin ja päästettiin palaamaan Norjan kautta Suomeen.