Aluksi opetuksessa käytettiin viittomakieltä, mutta 1800-luvun lopulla opetusihanteet muuttuivat ja opetuksessa alettiin käyttää puhemenetelmää, joka kuurojen yhteisössä tunnetaan myös oralismina. Viittomakieli syrjäytettiin opetuksesta ja siitä tuli kielletty kieli ja jota oppilaat käyttivät kouluissa salaa. Kuurojenkoulut olivat aina 1970-luvulle saakka sisäoppilaitoksia, joissa viittomakieli, tavat ja perinteet siirtyivät uusille sukupolville ja jossa kasvettiin yhteisöllisyyteen.

1970-luvulla alettiin uudelleen siirtyä kohti viittomakielellä annettavaa opetusta ja 1990-luvulla mahdollistui viittomakielen opiskelu äidinkielenä. Nykyisin viittomakieltä voi opiskella oppiaineena myös yliopistossa.

2000-luvulla tapahtui kuurojenopetuksessa uusi murros sisäkorvaistutteen myötä. Erityiskouluista lapset siirtyivät vähitellen yhä useammin yleisopetuksen piiriin.

Varhaisimmat maininnat kuuroudesta löytyvät muinaisesta Egyptistä ja Mesopotamiasta. Antiikin ja keskiajan aikana suhtautuminen kuurouteen vaihteli, mutta yleinen käsitys oli, ettei kuurojen opettaminen ollut mahdollista, koska kuuloaistia pidettiin opettamisen kannalta olennaisena. 1500- ja 1600-luvuilla toimi yksittäisiä kuurojen opettajia, joista varhaisin oli espanjalainen benediktiiniläismunkki Pedro Ponce de León. Ensimmäisten kuurojenopettajien tavoitteena oli puheen sekä luku- ja kirjoitustaidon opettaminen kuuroille. Opetuksessa saatettiin käyttää myös erilaisia viittomia ja sormiaakkosia.

Ensimmäiset varsinaiset kuurojenkoulut perustettiin Euroopassa 1700-luvulla. Samalla syntyi kaksi kuurojenopetuksen koulukuntaa. Pariisiin 1760-luvulla koulun perusti katolinen teologi ja juristi Abbé de l’Épée. Leipzigiin perusti puolestaan koulun urkuri ja opettaja Samuel Heinicke. L’Épée käytti opetuksessa viittomia ja ajatteli, että viittomakieli oli kuurojen luonnollinen kieli. Heinicke puolestaan oli sitä mieltä, että kuurot saattoivat löytää paikkansa yhteiskunnassa vain puheen oppimisen kautta ja että viittomakielen käyttö hidasti puheen oppimista. Nämä kaksi opetusmenetelmää, ranskalainen ja saksalainen menetelmä, ajautuivat pian yhteentörmäykseen, jonka syynä oli erimielisyys puheen ja ajattelun välisestä yhteydestä.

Molempien metodien mukaisia kuurojenkouluja perustettiin Eurooppaan ja Pohjoismaihin perustetut koulut saivat aluksi vaikutteita ranskalaisesta metodista. Saksalainen metodi syrjäytti viimein ranskalaisen metodin 1800-luvun lopulla ja viittomakieli väistyi kuurojenopetuksesta lähes sadaksi vuodeksi.

Varhaiset kuurojenopettajat olivat yleensä kuulevia opetuksen tavoitteista johtuen. Poikkeuksena oli ranskalainen kuuro Etienne de Fay (s. 1669). Hän opetti oppilaitaan viittomakielellä ja on hyvä esimerkki siitä, kuinka kuurojen oma toiminta on jäänyt kuulevien opettajien varjoon. De Fay toimi opettajan toimensa lisäksi arkkitehtinä ja kuvanveistäjänä.

Samaan aikaan kun ensimmäiset kuurojenkoulut perustettiin Euroopassa, opetti suomalainen salpietarikeittämöiden tarkastaja, Abraham Argillander, vaimonsa kuuroa veljeä Wolfgang Helsingiusta. Poika oli kuuroutunut vuoden ikäisenä ja kuuroutta oli turhaan yritetty ajan tavan mukaan parantaa muun muassa sähköllä ja mineraalivesihoidoilla.

Argillander oli ainakin jossain määrin hyödyntänyt saamiaan hajanaisia tietoja eurooppalaisten kuurojenopettajien tekemästä työstä ja hänen opetustyönsä tuloksena Wolfgang Helsingius oppi ääntämään sanoja sekä kirjoittamaan sanoja ja kokonaisia lauseita. Argillander kirjoitti opetuskokemuksistaan lyhyen tutkielman ”Försökt sätt at lära dumbar läsa och tala” ja lähetti sen vuonna 1762 Ruotsin kuninkaalliselle tiedeakatemialle, joka painatti sen vuonna 1771 arkkiatri Nils Rosén von Rosensteinin lastentautien käsikirjassa.

Pohjoismaihin perustettiin kuurojenkouluja 1800-luvun alussa. Vuonna 1809 Per Aron Borg perusti Tukholmaan Manilla-koulun, joka vaikutti eniten Suomeen kuurojenopetukseen. Manillassa opiskeli 1800-luvulla muutamia suomalaisia kuuroja, joista tunnetuin oli Carl Oscar Malm (1826-1863).

Malm opiskeli Manillassa vuodesta 1834 vuoteen 1845. Malmin paluu kotikaupunkiin Porvooseen herätti keskustelun kuurojenkoulun perustamisesta Suomeen. Malm itse haaveili koulun perustamisesta ja ensimmäinen virallinen ehdotus asiassa laadittiin jo vuonna 1846. Hanke ei saanut rahoitusta ja Malm aloitti opetustyön ensin kahden kuuron pojan yksityisopettajana. 16.9.1846 hän ilmoitti Borgå Tidningissä avaavansa Porvoossa yksityisen kuurojenkoulun, joka toimi Malmin isän Anders Gustaf Malmin kotitalossa. Opetus oli luonteeltaan tiedollis-sivistävää ja opetusta annettiin viittomakielellä ja kirjoitetulla kielellä – opetus oli siis kaksikielistä.

Malmin yksityisessä koulussa oli oppilaita sen yli kymmenen toimintavuoden aikana tiettävästi 29, joten vain muutamat maamme kuuroista pääsivät kouluun. Opetuksessaan Malmilla oli kunnianhimoiset tavoitteet ja hän halusi tarjota opetusta kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsille. Vuonna 1848 Malmin aloitteesta suoritettiin Suomessa ensimmäinen kuurojen määrän laskeminen. Tulokseksi saatiin 1466 kuuroa, joista alle 20-vuotiaita oli 602.

Malmin koululla oli jatkuvasti talousvaikeuksia, joten tavoitteena oli saada sille valtion rahoitus. Ponnisteluista huolimatta koululle ei saatu toivottavaa tukea, mutta Malmille myönnettiin henkilökohtainen 200 ruplan vuotuinen avustus. Vuonna 1857 Malmin koululle perustettiin sen toimintaa tukeva johtokunta, jonka jäseninä oli tunnettuja porvoolaisia, kuten Johan Ludvig Runeberg. Johtokunnan työn tuloksena koulun taloutta voitiin parantaa, koululle saatiin suuremmat tilat, opettajille voitiin maksaa palkkaa ja oppilasmäärä myös kasvoi.

Malmin yksityistä koulua tukenut johtokunta paneutui myös Malmin ajamaan kuurojen valtionkouluhankkeeseen ja jätti vuonna 1858 senaatille anomuksen valtion varoilla toimivasta kuurojenkoulusta. Senaatti julkaisi jo samana vuonna säädöksen kuurojenkoulun perustamisesta Turkuun.

Malm muutti Turkuun ja toi mukanaan Porvoon kuurojenkoulun oppilaita. Malmia ehdotettiin kouluun opettajaksi ilman erillistä hakemusta, mutta koulun johtajaksi valittiin lopulta Carl Henrik Alopaeus, jolla oli sekä toivottu pappistutkinto, että vaadittu “täydellisen puheen ja kuulon lahja”. Turun koulussa oppilasmäärät kasvoivat ja heidän sosiaaliset taustansa vaihtelivat suuresti.

Opetusta annettiin uskonnossa, laskennossa, suomen ja ruotsin kielessä, oikeinkirjoituksessa, piirustuksessa sekä “sormikielessä”. Lisäksi oppilaille annettiin mahdollisuus hankkia opetusta käsityöläisammateissa. Pojat lähetettiin kaupungille käsityöläisten oppiin ja tytöt opiskelivat käsityötaitoja koulussa. Opetusta annettiin sekä viittomakielellä, että kirjoittamalla ja molempien osuus määräytyi tarkoituksenmukaisuuden mukaan. Esimerkiksi uskonnonopetuksessa Herran Ehtoollisen asetussanat opiskeltiin sanasta sanaan kirjallisena, mutta raamatunhistoriaa viittomakielellä.

Turun kuurojenkoulun aloitettua toimintansa, maassa alkoi pian toimia myös muita kuurojenkouluja. Porvoon koulu jatkoi toimintaansa lyhyen tauon jälkeen. Turun koulun johtajalla oli velvollisuus tehdä kuurojenopetusta tunnetuksi ja hän myös piti kuuroille rippikoulua eri paikkakunnilla. Osittain tämän toiminnan myötä perustettiin kuurojenkoulut Kuopioon vuonna 1862 ja Pietarsaareen vuonna 1863. 1860-luvulla oli toiminnassa siis neljä valtion kuurojenkoulua ja oppilaita oli yhteensä noin sata. Lisäksi vuodesta 1883 Huittisissa toimi aluksi yksityinen ja myöhemmin valtion tuella toimiva kuurojenkoulu “Heffata”. Vuonna 1892 annettiin keisarillinen asetus kuurojenkoulujen uudelleen järjestämisestä. Asetuksella määrättiin kouluissa annetusta opetuksesta sekä uusien kuurojenkoulujen perustamisesta Mikkeliin vuonna 1893 ja Jyväskylään vuonna 1894.

Kuurot pääsivät opetuksen piiriin varhain verrattuna yleiseen kansanopetukseen ja muihin erityisryhmiin. Siihen, että opetus siirtyi valtion hoidettavaksi, vaikuttivat monet tekijät. Kuurojenkoulujärjestelmän synty tapahtui 1860-luvulla, jolloin myös kansanopetusta kehitettiin. Lisäksi kehitykseen vaikuttivat sellaiset ilmiöt kuten valistus ja teollistuminen. Taloudellinen ja tuotannollinen toiminta tarvitsivat sopivaa työvoimaa ja kuurot nähtiin vajaakykyisinä, mutta ei työhön kykenemättöminä. Yhteiskunnalle oli siis hyötyä kuurojen kouluttamisesta.

Keskustelu kuurojen oppivelvollisuudesta alkoi kuurojenopettajien parissa 1900-luvun alussa, koska ainakin sata kuuroa lasta jäi vuosittain opetuksen ulkopuolelle. Kuurot pääsivät oppivelvollisuuden piiriin vasta yleisen oppivelvollisuuden myötä vuonna 1921. Kuurojen kouluun pääsyä vaikeuttivat kuitenkin vielä tietämättömyys ja ennakkoluulot.

Turun kuurojenkoulua koskevassa vuoden 1858 asetuksessa mainittiin koulussa annettavan opetuksen sisältö ja tavoitteet, joiden mukaan kuuroja tuli kasvattaa ja sivistää niin, että heistä tulisi kristillisiä ja hyödyllisiä kansalaisia.

Oppisisältö ei poikennut juurikaan kansakoulusta. Tärkein oppiaine oli uskonto ja jos koulua käytiin vähimmäisaika (puoli vuotta) opetusta annettiin vain uskonnossa. Kuurojenkoulussa tärkeässä asemassa oli myös ammattiopetus. Tietopuolisesta opetuksesta suurin osa käytettiin sekä kirjoitetun kielen, että viittomakielen opetteluun. Malmin Manillasta mukanaan tuoman perinteen mukaisesti viittomakielellä oli opetuksessa tärkeä merkitys. Tavoitteena oli että valtaväestön kanssa kommunikoinnin vuoksi tärkeä kirjoitettu kieli opittiin viittomakielen avulla.

Malmilla oli opetuksessaan kunnianhimoiset tavoitteet – oppilaille opetettiin matematiikkaa, maantietoa ja luonnontietoa. Malmin pedagogisessa ajattelussa oli aineksia vapaamielisestä eurooppalaista valistusajattelusta, jonka mukaan yhteiskunnan vähäosaisimmallakin oli oikeus sivistää itseään.

Malmin toiminnan jälkeen päättyi kuurojen opetuksen ensimmäinen vaihe, joka perustui Malmin ajatukseen viittomakielisestä, monipuolisen sivistyksen saaneesta kuurosta ihmisestä. Kun valtio otti vastuun kuurojen opetuksesta, ihanteet muuttuivat. Opetusohjelmaan tuli enemmän käytännöllisiä oppiaineita yleissivistävien aineiden kustannuksella.

Malmin kaksikielisyyteen tähtäävää opetustapaa jatkettiin Suomessa 1890-luvulle asti ja opettajien joukossa oli myös lahjakkaita kuuroja. Puheen opettamisesta keskusteltiin jo Malmin aikana, mutta puheopetusta annettiin vain niille oppilaille, joilla oli siihen taipumusta.

Viittomakielen käyttöä kuurojenopetuksessa alettiin Euroopassa arvostella 1800-luvulla. Puhemenetelmän kannattajat ajattelivat, että ilman puhetta ei ollut ajattelua ja että viittomakielen käyttö hidasti puheen ja näin ollen myös ajattelun kehittymistä. Opetusta tuli siis antaa puheella ja puhetta tuli käyttää myös oppituntien ulkopuolella.

Puhemenetelmän voittoon viittomamenetelmästä on katsottu vaikuttaneet myös teollistumisen, nationalismin ja evolutionismin. Evolutionismin mukaan viittomakieli nähtiin primitiivisenä ja taantuneena kielenä. Kansallisuusaate puolestaan painotti, että kansan tunnusmerkki oli sen käyttämä yhteinen puhuttu kieli. Teollistuvan yhteiskunnan keskeinen vaatimus oli tehokkuus ja näin ollen koulutuksen tuli palvella työvoiman tarvetta. Katsottiin, että puhetaito oli kuuroille työelämän kannalta viittomakieltä hyödyllisempi.

Suomessa puhemenetelmä otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Kuopion kuurojenkoulussa. Koulun opettajana toimi G. K. Hendell, joka oli tutustunut menetelmään opintomatkoillaan. Kun Hendell tuli koulun johtajaksi vuonna 1874, hän alkoi kokeilla puhemenetelmän tehoa oppilaisiinsa. Hänen ajatuksenaan oli, että kaikkien oppiaineiden oli palveltava myös puheopetusta.

1870-luvulla aistivialliskoulujen opettajien kotimaisissa ja pohjoismaisissa kokouksissa keskusteltiin puhemenetelmän käyttöönotosta. Puhemenetelmää kannatettiin, mutta toisaalta nähtiin myös viittomien käytön tarpeellisuus. Puhemenetelmä sai virallisen aseman vasta kun Suomeen perustettiin komitea pohtimaan aistivialliskoulutusta. Komitea suositti puhemenetelmän käyttöönottoa ja sen tekemän ehdotuksen pohjalta tuli vuonna 1892 voimaan asetus, joka sisälsi ohjeet kuurojenkouluissa käytettävistä opetusmetodeista.

Ensisijaiseksi opetusmenetelmäksi tuli puhemetodi ja vain niitä oppilaita, jotka eivät menestyneet puhemenetelmällä, opetettiin huuliltaluvun ja kirjoittamisen avulla Mikkelissä. Vain Pietarsaaressa ns. yli-ikäisten opetuksessa oli sallittua käyttää viittomia kirjoituksen ohessa. Puhemenetelmään siirryttiin kuitenkin maamme kuurojenkouluissa vähitellen ja eri tahtiin.

Asetuksessa määriteltiin myös koulujen johtajien ja opettajien pätevyysvaatimukset. Johtajalla tuli olla akateeminen tutkinto ja opettajan tuli olla suorittanut kansakouluseminaarin. Lisäksi heillä tuli olla suoritettuna koulutus- ja harjoittelujakso eli auskultointi. Vuoden 1892 jälkeen ei kouluihin enää palkattu kuuroja opettajia, vaikka osa jatkoi työtään vielä muutamia vuosia tämän jälkeen.

Puhemenetelmästä tuli 1800-luvun lopulla vallitseva opetusmenetelmä kuurojenkouluissa ja oppilaat jaettiin eri ryhmiin puheenoppimiskyvyn mukaan. Tätä kutsuttiin jakojärjestelmäksi ja se oli käytössä kuurojenkouluissa aina 1960-luvulle saakka. Tämän vuoksi kuurojenkouluissa oli käytössä rinnakkain eri opetusmetodeja. 1900-luvun alussa arvioitiin, että puhemetodilla opetettiin vain noin puolta oppilaista. Loppuja opetettiin joko kirjoitusmetodilla tai yhdistetyllä kirjoitus- ja viittomametodilla. Käytännössä kaikki oppilaat otettiin ensin puhekouluun ja ne, joita ei voitu opettaa puhemenetelmällä siirrettiin muihin kouluihin. Puhekielen oppiminen ja muu lahjakkuus eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia ja kuurot kokivat tämän epäoikeudenmukaisena.

Puhemenetelmää kutsutaan myös oralistiseksi opetusmenetelmäksi ja sen leviämiseen vaikutti muun muassa opetusajattelu nimeltä behaviorismi. Se korosti ulkoa opettelua ja kuurojenkouluissa sanoja ja lauseita opeteltiin ääntämään, mutta niiden merkitystä ei. Koska koulun tarkoituksena oli valmistaa oppilaita käytännön elämää varten, artikulaatiosta tuli se oppiaine, jonka avulla oppilaista yritettiin tehdä mahdollisimman normaalin kaltaisia.

Artikulaatio-opetus vei käytännössä lähes kaiken ajan koulussa. Myös muiden oppiaineiden opetusta annettiin puhumalla ja jopa askartelu- ja käsityötunnit käytettiin puheen ja kielen harjoitteluun. Opetus aloitettiin kirjaimista ja tavuista ja vähitellen niistä yhdistettiin sanoja. Opetusta tukivat havaintovälineet ja kuvat sekä hengitysharjoitukset. Oppilaat istuivat luokkahuoneessa hevosenkengänmuotoisessa piirissä, jotta saattoivat nähdä opettajan ja toistensa suunliikkeet. Puheopetuksessa käytettiin erilaisia apuvälineitä kuten peilejä, lusikoita ja “kielilapioita”.

Opettajat myönsivät, että viittomakieli oli kuuroille rakasta ja helppoa, mutta sillä nähtiin olevan huono vaikutus puhekielen oppimiseen, ja sen katsottiin eristävän kuurot muista ihmisistä. Sitä pidettiin myös köyhänä, epätäydellisenä ja kieliopillisesti puutteellisena kielenä, joka ei sopinut älylliseen toimintaan.

Opetus puhemenetelmällä vaati jatkuvaa toistoa ja se rasitti oppilaiden silmiä ja kärsivällisyyttä. Puhemenetelmän avulla saavutettiin perin heikkoja oppimistuloksia, mutta opetuksessa taisteltiin viittomakieltä vastaan käyttämällä ruumiillista kuritusta ja pakottamista. Viitotussa perinteessä toistuvat kertomukset viittomakielen käyttöön liittyvistä rangaistuksista sekä oman kielen häpeämisestä.

Vuonna 1968 säädettiin laki siirtymisestä peruskoulujärjestelmään. Lain taustalla olivat vaatimukset tasa-arvoisuudesta ja demokratiasta, ja erityisopetus haluttiin osaksi peruskoulua. Jo 1950 luvulla oli keskusteltu kuurojen lasten sopeuttamisesta yhteiskuntaan ja asuntolakoulujen katsottiin estävän sopeutumista.

Opetusministeriön vuonna 1968 antaman mietinnön mukaan vammaisten lasten peruskoulutus tuli järjestää ensisijaisesti normaalikoulussa kotipaikkakunnalla. Ehdotettiin, että kolmelletoista paikkakunnalle perustettaisiin kunnallisia kuulovammaisten kouluja, joissa olisi sekä kuurojen että huonokuuloisten luokkia.

Lasten vanhemmat olivat tilanteeseen tyytyväisiä, koska lasta ei tarvinnut enää lähettää vieraalle paikkakunnalle kouluun. Kuurojen Liitto sen sijaan oli sitä mieltä, että kunnallisia kouluja suuremmissa koulussa saatettiin taata korkeatasoinen opetus. Kuuron lapsen integroiminen kuulevien kouluihin tarkoitti myös viittomakielisestä yhteisöstä eristämistä.

Vuonna 1972 mietinnön ehdotukset toteutettiin lailla. Tämä mahdollisti sen, että kunnat saattoivat perustaa alueellisen kuulovammaisten koulun jos oppilasmäärä olisi pysyvästi viisitoista. Valtion omistuksessa säilyivät Jyväskylän, Oulun, Mikkelin ja Porvoon kuulovammaisten koulut. Samalla luokalla saattoi nyt olla täysin kuuroja ja huonokuuloisia oppilaita. Myös eri-ikäisiä lapsia opetettiin yhdessä.