Oralismi syntyi kuurojen opetuksen parissa ja sillä tarkoitetaan opetusmetodia, jossa kuuroja opetetaan puheen avulla ja korostetaan sanojen lukemista huulilta. Kuurojen mielestä se on myös näkemys, joka ei tunnusta viittomakielen merkitystä kuurojen elämässä.

Oralistinen opetusmetodi sai muotonsa 1700-luvulla, mutta siihen vaikutti myös vanhempi alan kirjallisuus. Oralismi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta. Se vaikutti kuurojenopetukseen ja viittomakielten käytön kieltämiseen 1800- ja 1900 -luvuilla. Metodi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta, ja sitä toteutettiin eri puolilla maailmaa hyvin samalla tavalla.

Kuurojenopetuksessa oli 1700-luvun puolivälistä alkaen käytössä kaksi metodia ja koulukuntaa. Ranskalainen metodi painotti opetuksessa viittomakieliä ja saksalainen metodi puhetta. Kummankin suuntauksen mukaisia kouluja perustettiin ympäri Eurooppaa, mutta 1800-luvun lopulla oralismista tuli vallitseva metodi ja sitä sovellettiin Suomessa noin sadan vuoden ajan. Oralismin suosiota on selitetty monella tekijällä, kuten teollistumisella, nationalismilla, lingvistisellä darwinismilla ja rotuhygienialla.

Oralismin aikakauden katsotaan päättyneen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun viittominen asteittain teki paluuta kuurojen kouluihin.

Keskiajan kirkon näkemys kuuroudesta perustui toisaalta apostoli Paavalin lausumaan siitä, että usko tulee kuulemisesta ja toisaalta kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksista tehtyyn virheelliseen tulkintaan. Tämän perusteella ajateltiin, että kuurot eivät voisi ilmaista itseään. Renessanssin aikana käsitykset kuurouden ja mykkyyden yhteydestä muuttuivat vähitellen.

Benediktiiniläismunkki Pedro Ponce de Leónia pidetään ensimmäisenä opettajana, joka opetti oppilaansa puhumaan ja kirjoittamaan. Hän opetti Oñan luostarissa kahta kuuroa veljestä. Uskotaan, että hän käytti opetuksessaan myös viittomia, koska hiljaisuuskuriin sitoutunut benediktiiniläisveljeskunta oli kehittänyt oman viittoma- ja sormiaakkosjärjestelmän keskinäiseen viestintäänsä. Pedro Ponce de Leónin oppilailla on myös arveltu olleen jo luostariin saapuessaan käytössään jonkinlainen viittomiseen pohjautuva kieli.

Tämän jälkeen kuurojen opetuksessa tärkeimpänä päämäärä pidettiin puheen opettamista. Tätä perusteli sveitsiläinen Johann Konrad Amman Raamatun auktoriteetilla: koska ihminen oli Jumalan kuva tuli hänen myös puhua luojansa tavoin. Ammanin työllä oli suuri vaikutus etenkin Saksassa, jossa puheella opettamisesta tuli hallitseva metodi.

Ensimmäiset kuurojenkoulut perustettiin Euroopassa 1700-luvulla. Näistä opetuksen menetelmien kannalta tärkeimmät olivat ranskalaisen papin ja juristin abbé Charles-Michel de l’Épéen 1760-luvulla perustama kuurojenkoulu Pariisissa ja saksalaisen urkurin ja opettajan Samuel Heinicken Leipzigiin perustama koulu.

Abbé de l’Épée käytti opetuksessaan puhetta, huulilta lukua ja sormiaakkosia. Hän käytti myös viittomia. L’Épéen aikana ranskalaisessa kuurojenyhteisössä oli jo käytössä ranskalainen viittomakieli, mutta hän alkoi kehittää niin sanottuja metodisia viittomia, joiden avulla oli nahdollista opettaa muun muassa raskan kielioppia. L’Épéen tavoitteena oli opettaa oppilaansa kaksikielisiksi, jotka hallitsisivat kirjoitetun ranskan ja ranskalaisen viittomakielen. L’Épéelle puhe oli vain yksi keino välittää ajatuksia.

Heinicke ajatteli, ettei puuttuvaa kuuloaistia saanut korvata näköaistilla, koska näköaisti oli petollinen ajatusten välittäjä. Sen vuoksi pelkkä puheopetus ei riittäisi, opetuksen pitäisi tapahtua nimenomaan puheella. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että kuurojen älyllinen taso oli riippuvainen äänen käytöstä, koska kaikki ajattelivat äänen avulla. Ongelmana tässä oli, että kouluttamattomalla kuurolla, joka eli irrallaan äänimaailmasta, ei ollut ”nimiä” asioille ja käsitteille. Heinicken mukaan oli mahdollista opettaa kuuro kirjoittamaan ja näin ollen periaatteessa käyttämään ”visuaalisia nimiä”, mutta niitä hän piti turhana. Heinicke ei halunnut käyttää kirjoitusmetodia, koska hän ajatteli että kirjoitetut ajatukset eivät jää mieleen, kun taas ääneen puhutut asiat jäävät. Pantomiimista kieltä hän piti ali-ihmisen kielenä.

Heinicke teki kaksi keksintöä puheen opettamiseen liittyen. Toinen oli ns. ”kielikone”. Se oli laite, jossa oli malli kielestä ja kurkusta, ja sen avulla havainnollistettiin äänteiden tuottamista. Laitetta pystyi sekä katsomaan että koskemaan. Samaa ajatusta hyödynnettiin myöhemmin niin, että oppilaat koskettelivat sekä omaa että opettajansa kurkkua ja näin tunsivat, miten äänteet muodostuivat. Toisessa keksinnössään Heinicke hyödynsi makuaistia ja siinä eri maut vastasivat kirjaimia. Esimerkiksi puhtaan veden maku merkitsi a-kirjainta, sokerivesi o-kirjainta, oliiviöljy u-kirjainta. Oppilaille laitettiin kirjainta vastaavaa nestettä sulalla kielelle. Kun näitä kahta keksintöä käytettiin, oppilaat tiedostivat äänellisen kielen. Heinicken mukaan näin voitiin saavuttaa loistavia tuloksia.

1800-luvun alussa abbé de l’Épéen ranskalainen viittomametodi näytti olevan kahden metodin välisessä kiistassa voitolla. Saksalainen puhemetodi alkoi kuitenkin uudelleen menestyä Friedrich Moritz Hillin ansiosta. Hill toimi kuuromykkäinopettajaseminaarin johtajana, ja hän julkaisi vuonna 1840 kirjan kuuron lapsen opettamisesta.

Hillin mielestä kuurojen puheopetuksessa oli tärkeää keskittyä arkipäivän luonnollisen kielen opetteluun ja tärkeää oli, että puhekielestä tulisi luonteva osa arkipäivää. Sen avulla oli tärkeää ilmaista ajatuksia. Hillin perusidea oli, että kuurojen lasten tulee omaksua kieli samalla tavalla kuin kuulevienkin, eli puheella opettaen. Hän ajatteli Heinicken tapaan, että puhetta piti käyttää sekä opetuksessa että vapaa-ajalla. Hillillä oli sekä opettajana että opettajaseminaarin johtajana suuri arvovalta ja hänen ajatuksensa levisivät laajalti, myös Pohjoismaihin.

Kun Suomessa oli perustettu valtiollisia kuurojenkouluja, vastuu kuurojenopetuksesta oli siirtynyt vähitellen kuulevien käsiin. Tämän seurauksena oralistiset ajatukset vahvistuivat. Alan tärkein vaikuttaja oli Turun koulun johtaja Carl Henrik Alopaeus. Aluksi hän suhtautui puheen opettamiseen myönteisesti, mutta puheella opettamiseen varauksellisesti.

Myöhemmin Alopaeuksen kanta muuttui. Hän on ilmeisesti ajatellut, että puhemetodilla kuitenkin saataisiin parempia tuloksia, erityisesti puhe- ja kirjoitustaidossa. Puheopetusta hän kuitenkin kannatti vain niiden vain oppilaiden opetuksessa, joilla oli kuulon ja puheen jäänteitä. Alopaeuksen kanta tiukkeni edelleen ja vuonna 1875 hän jo totesi, että puhemetodi auttoi kuuroja kehittämään käsitetasoaan ja ilmaisemaan itseään. Puhemetodiin siirtyminen tarkoitti kuitenkin sitä, että suomen- ja ruotsinkielisistä perheistä tulleille oppilaille piti olla omat koulunsa eikä opettajina saanut olla kuuroja. Puhemetodista olisi kuitenkin hyötyä vain huonokuuloisille ja kuuroutuneille.

Suomen kansakoulujen isä Uno Cygnaeus otti myös kantaa kuurojen opetuksen metodeihin. Hän teki kansakoululaitosta varten suunnitelmia ja tutustui muun muassa Preussin Weissenfelsin kouluun, jossa käytettiin puhemetodia. Cygnaeus ihastui puhemetodiin ja ajatteli, että kuurojenopetuksen tavoitteena tuli olla puhumaan oppiminen.

Ensimmäisenä Suomessa puhemetodia alettiin käyttää Kuopion kuuromykkäinkoulussa. Sen johtajaksi tuli vuonna 1874 G. K. Hendell, joka oli tutustunut sekä Weissenfelsin kouluun että Norjan ja Ruotsin kouluihin. Hendell oli vakuuttunut puhemetodin hyödyistä ja alkoi käyttää sitä oppilaidensa kanssa.

Hendell perusteli puhemenetelmän käyttöä siksi, että se oli käytännöllinen ja tavoitteena oli kasvattaa oppilaita nimenomaan käytännön elämää varten. Tavoitteena oli myös poistaa esteitä, joita kuuroilla oli kuuleviin nähden ja jotta he voisivat tulla toimeen muiden kanssa. Hendell näki myös, että opetuksen kautta kuuro saattoi olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Näin ollen opetuksen tuli olla käytännölliseen elämään tähtäävää ja luonteeltaan yksinkertaista ja arkista. Tämä oli suomalaisten oralistien yleinen lähestymistapa.

Hendell piti viittomakielillä annettua opetusta monimutkaisena ja eriskummallisena. Hän ei tyrmännyt täysin viittomakieltä, vaan ”luonnollisia viittomia” ja kirjoitettua kieltä voitaisiin käyttää silloin kun puhemetodia ei voisi käyttää. Sormiaakkosia hän sen sijaan ei hyväksynyt. Hendell myönsi, että opetus puhemetodia käyttäen oli äärimmäisen pitkäveteistä, mutta tulokset kuitenkin olivat vaivan arvoisia.

Hendell julkaisi vuonna 1874 kirjoituksen kuurojen opetuksesta, jossa hän perusteli oralismia ja esitteli puheella opettamisen käytänteitä. Hendellin perusajatus oli sama kuin Heinicken: kuurot piti tuoda pois pimeydestä ja opettaa heidät puhumaan.

Varhaisista oralisteista ainoastaan Alopaeus osasi viittoa, joten muut eivät tienneet viittomakielisen opetuksen mahdollisuuksista juuri mitään. He kyllä tunnustivat, että viittomakielellä oli suuri merkitys kuuroille.

Vuonna 1877 Helsingissä järjestettiin kuuromykkäinkoulujen johtajien kokous. Kokouksessa päätettiin, että koska puhemetodista oli saatu hyviä tuloksia, siirryttäisiin sen käyttöön. Tosin todettiin, että kaikkia kuuroja ei voitu opettaa puheella. Heitä ja niin sanottuja yli-ikäisiä oppilaita varten perustettaisiin viittomaluokkia. Kokouksessa todettiin, että ”luonnollisen viittomakielen” tulisi olla vain apuväline opetuksessa. Näin periaatepäätös puhemetodiin siirtymisestä oli tehty. Kuitenkin viittomakielellä opetettiin oppilaita vielä parisenkymmentä vuotta.

Asia eteni, kun Suomen senaatti päätti vuonna 1885 lähettää sopivan henkilön tutustumaan ulkomaiseen aistivialliskoulutukseen. Tehtävään valittiin filosofian maisteri Valter Forsius, joka tutustui kahtena vuonna ulkomailla kuurojen opetukseen. Forsius teki ehdotuksen Suomen aistivialliskoulutuksen järjestämisestä.

Forsius sai lausuntoja myös kotimaisilta tahoilta. Kuopion koulun johtajan Kustaa Killinen selvitti, että Kuopiossa kaikkia oppilaita oli voitu opettaa puhemetodilla. Forsius päätyi lopulta suosittamaan puhemetodiin siirtymistä.

Aistivialliskoulukomitea käsitteli asiaa vuonna 1889. Tuolloin puhemenetelmään siirtymistä vastusti ainoastaan Pietarsaaren koulun johtaja Anna Heikel. Hän piti puhemenetelmään siirtymistä suoranaisena vääryytenä kuuroja kohtaan. Viitotun kielen puolustajia oli kuitenkin vain muutama. Ei ole myöskään tiedossa, miten kuurot opettajat tilannetta kommentoivat, koska eivät voineet toimia koulujen johtajina. Heillä ei siis ollut pääsyä sellaisiin kokouksiin, joissa päätettiin puhemenetelmään siirtymisestä. On kuitenkin todennäköistä, että he ovat päätöstä vastustaneet.

Viimein vuonna 1892 opetusmetodeista annettiin asetus. Viimein vuonna 1892 opetusmetodeista annettiin asetus. Asetuksen mukaan Kuopion ja Turun kouluista tuli suomenkielisiä puhekouluja ja Porvoon koulusta ruotsinkielinen puhekoulu. Mikkeliin perustettavassa koulussa ja Pietarsaaren koulussa tuli opettaa kirjoitusmetodilla, sekä Jyväskylän koulussa yli-ikäisiä kirjoitus ja viittomametodilla. Sen jälkeen kun asetus tuli voimaan, ei kuuroja opettajia enää palkattu. Kuurojenkoulussa opetettavista aineista ei asetuksessa kuitenkaan ollut mainintaa. Opetusmenetelmä oli siis tärkeämpi kuin se mitä kouluissa opittiin. Sen jälkeen kun asetus tuli voimaan, ei kuuroja opettajia enää palkattu. Kuurojenkoulussa opetettavista aineista ei asetuksessa kuitenkaan ollut mainintaa. Opetusmenetelmä oli siis tärkeämpi kuin se mitä kouluissa opittiin.

Koulut siirtyivät puhemenetelmään kukin omaan tahtiinsa. Vuonna 1892 Turussa suomenkielinen puhekoulu, mutta vanha koulu, jossa opetettiin viittomakielellä, jatkoi sen rinnalla aina vuoteen 1898 saakka. Porvoossa puhemetodiin siirryttiin vuonna 1896. Uusia kouluja perustettiin Mikkeliin vuonna 1893, Jyväskylään vuonna 1894 ja Ouluun vuonna 1898. Valtion kouluissa oppilaita oli 1890-luvun lopussa 339.

Vuonna 1904 otettiin käyttöön niin sanottu jakojärjestelmä, jonka mukaan oppilaat jaettiin eri kouluihin tai luokille lahjakkuuden mukaan. Kaikki otettiin ensin puhekouluihin, joissa heidät myöhemmin jaettiin puhekyvyn mukaan a-, b- ja c-oppilaisiin. A- ja b-oppilaita opetettiin puheella ja c-oppilaat siirrettiin kirjoitusmetodia käyttäviin kouluihin. Oppilaiden arviointi tehtiin puhekyvyn mukaan ja käytännössä muita oppimistuloksia tai lahjakkuutta ei juuri otettu huomioon. Tämä aiheutti oppilaiden keskuudessa hämmennystä, kateutta ja häpeää sekä jätti moniin syvät haavat. Jakojärjestelmä oli käytössä kuurojenkouluissa aina 1960-luvulle saakka.

Kirjoituskouluissa käytettiin jonkun verran myös viittomakieltä sekä viittomia. Puhekouluissakin oli yksittäisiä opettajia, jotka halusivat käyttää viittomia. Opettajat kuitenkin pitivät puhemetodia ylivertaisena ja viittomakielellä opettaminen koettiin kuuron jättämiseksi tietämättömyyteen. Toisaalta viittomakielen opiskelu olisi ollut opettajille myös vaikeaa ja aikaa vievää.

Vuoden 1912 ohjesäännön mukaan koulut saivat päättää melko vapaasti opetuksen sisällöstä. Koska koulut valmistivat oppilaita käytännön elämää varten, tärkein oppiaine oli artikulaatio eli puheen ääntäminen. Sen avulla kuuroista haluttiin tehdä mahdollisimman ”normaaleja” ihmisiä. Artikulaatio-opetetusta oli viikossa jopa 20 tuntia, joten se vei koulupäivistä lähes kaiken ajan. Muitakin kouluaineita opetettiin puheella ja huulilta luvun avulla.

Opetuksessa keskeistä oli havainto-opetus ja siinä käytettiin muun muassa kuvia ja esineitä ja opetusta tukivat hengitysharjoitukset ja voimistelu. Artikulaation opetuksessa käytettiin myös peilejä, lusikoita ja kielilapioita. Viitotussa perinteessä toistuvat kertomukset siitä, että ääntämisharjoituksissa suuhun laitettavaa lusikkaa ei pesty oppilaiden välillä ja se kuvotti monia. Hendellin mielestä puheopetuksessa ensin piti harjoitella äänen tuottamista ja vasta sen jälkeen opeteltiin kielioppia. Oppilaan tuli ymmärtää huulien, nielun ja kielen merkitykset puheessa. Tämä toteutettiin, niin että oppilas piti toista kättään opettajan puhe-elinten kohdalla ja toista kättään omillaan ja oppi matkimalla tekemään opettajan liikkeet.

Puheopetuksen tulokset eivät olleet kovin hyviä, mutta sen käyttöä suositeltiin aina kun se oli mahdollista. Työ vaati sekä opettajalta että oppilaalta paljon voimia. Oppilaiden piti jatkuvasti katsoa opettajan suuta ja pyrkiä erottamaan sen pienimmätkin liikkeet. Huuliolukua oppilaiden piti koulupäivien lisäksi jatkaa myös sunnuntain jumalanpalveluksessa. Läksyjä myös papatettiin ääneen iltaisin asuntolassa, jossa asuntolanhoitaja tarkasti läksyt. Oppilailla ei kuitenkaan aina ollut käsitystä tekstien sisällöstä.

Viittomakielten vastustaminen näkyi selkeimmin ruumiillisissa rangaistuksissa. Viitotussa perinteessä on runsaasti kertomuksia puheopetukseen liittyvästä kurituksesta ja fyysisestä pakottamisesta. Kertomuksissa toistuvat viittomakielen käyttöön liittyvät rangaistukset ja suoranainen julmuus: karttakepillä käsille lyöminen, nurkassa seisottaminen, käsien sitominen ja nälässä pitäminen. Toki ruumiillista kuritusta käytettiin myös kuulevien kouluissa 1900-luvun alussa.

Näistä kovista kokemuksista huolimatta kuurot pitivät yleisesti kouluaikaa hyvänä, koska sen aikana he olivat tekemisissä muiden kuurojen kanssa. Vaikka viittomakieltä ei koulussa sallittu, lapset viittoivat keskenään salaa ja kieli levisi nopeasti. Myös oppilaat, jotka saivat opettajan opetuksesta selvää, selittivät muille viittomilla, mitä oli opetettu. Kotona sen sijaan ei kuulevan perheen kanssa ollut yhteistä kieltä.

Peruslähtökohta opetuksessa oli se, että erilaiset ihmiset elävät pimeydessä ja että opetuksen avulla heidät voitiin nostaa ihmisyyden tasolle. Tästä sekä oralistit että viittomakielisen opetuksen kannattajat olivat yhtä mieltä. Erilaisuus kuitenkin näiden välillä liittyi kiistaan siitä kuuluuko sivistykseen yksi vai kaksi kieltä. Oralistien tavoitteena oli tehdä kuuroista kuulevan kaltaisia, koska heidän mielestään kuurojen olisi vaikea pärjätä elämässä ilman puhetaitoa.

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä puheella opettamisen rinnalle nousi myös suoranainen viittomakielten vastustaminen. Viittomakielten vastustusta perusteltiin sillä, että ne olivat kehittymättömiä ja kieliopillisesti puutteellisia ja soveltuivat vain heikkolahjaisimpien opettamiseen.

Vastustaminen perustui osittain evolutionistiseen ajatteluun, jossa viittomakielet edelsivät puhuttuja kieliä ja näin muodostivat linkin eläimen ja ihmisen välillä. Niin sanotun lingvistisen darwinismin mukaan nämä alemmat kielimuodot kuolivat ja tulivat korvatuiksi ylemmillä. Puheen katsottiin olevan inhimillistä toimintaa ja viittomisen eläimellistä. Tavallinen vertaus olikin kuuroista apinoina, jos he pysyivät vain kuurojen yhteisössä. Tavoitteena olikin saada kuurojenyhteisö vaihtamaan kielensä.

Evoluutioteoria loi edellytyksiä myös rotuhygienialle. Puhelimen keksijänä tunnettu Alexander Graham Bell oli huolestunut siitä, että kuurojen määrä lisääntyi. Bellillä oli yhteyksiä kuurouteen sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Hänen isänsä oli kuurojenopettaja ja perheessä useammalla oli kuulovamma. Hän oli myös itse kuurojenopettaja ja yksi Yhdysvaltojen tunnetuimmista oralisteista.

Bell osallistui myös rotuhygienialiikkeen toimintaan. Hänen mukaansa kuurojen välisistä avioliitoista syntyi tavallista useammin kuuroja lapsia. Näin ollen kuurojen keskinäinen kanssakäyminen ja avioliitot eivät olleet suotavia. Avioliittoihin syynä oli se, että viittomakieli yhdisti kuuroja ja sisäoppilaitokset olivat luontevia paikkoja tutustua toisiin kuuroihin. Oralististen päiväkoulujen perustaminen ja viittomakielen hävittäminen olivat Bellin mukaan ratkaisuna. Sekä rotuhygieenisessä ajattelussa että oralismissa oli sama perusperiaate: viallisten ihmisten määrän vähentäminen. Suomessa rotyhygienialiikkeen näkyvin vaikutus kuurojen elämän kannalta oli vuoden 1929 avioliittokielto.

Kun kuurot oppivat oralismin myötä häpeämään omaa kieltään sen käyttö rajautui kuurojenyhdistyksiin, jonne keskittyi yhteisön sosiaalinen ja kulttuurinen elämä. Näin yhteisö samalla muodosti yhteiskunnan yhteiskunnassa. Koska oralismi oli ulkoinen uhka, se myös vahvisti yhteisön rakenteita. Toisaalta yhdistyksissä ja Kuurojen Liitossa johtoon nousi niitä, joilla oli hyvä puhetaito ja tämä aiheutti myös myönteistä suhtautumista oralismia kohtaan.

Oralismilla oli vaikutus myös kuurojen työuraan. Koska koulussa oli keskitytty artikulaatioon, jäivät muut tiedot ja taidot heikoiksi. Tämän vuoksi monilla oli vaikeuksia jatko-opintoihin liittyen ja ammattiura jäi vaatimattomaksi. Kun koulutus oli heikkoa, se vaikutti myös yhteisön mahdollisuuksiin valvoa omia etujaan. Oralismilla oli luonnollisesti vaikutus itse viitottuihin kieliin. Jos kieltä ei käytetä opetuskielenä, yleiskielen syntyminen on vaikeampaa. Oralismin tavoitteena oli muuttaa kuurot kuulevien kaltaiseksi, mutta viitotut kielet eivät kuitenkaan hävinneet vaan siirtyivät sukupolvelta toiselle.

Oralismin aikaa seurasi viittomakielinen aika ja näin syntyi kaksi eri sukupolvea. Ne, jotka olivat syntyneet ja käyneet koulunsa oralismin aikana, arvostivat puhetta ja kuulemista. Viittomakielen aikana eläneet kuurot sen sijaan arvostavat viittomakieltä ja kirjoitettua kieltä sekä korostavat tasa-arvoa kuulevien kanssa. He ovat omaksuneet positiivisen käsityksen kuurojen kielestä ja kulttuurista. Näiden kahden sukupolven välissä on kolmaskin sukupolvi, joka on väliinputoajan asemassa, koska se on jäänyt osattomaksi viittomakielisestä opetuksesta, sillä muutos opetuksessa tapahtui vasta heidän kouluvuosiensa jälkeen.

Se, että puhetta korostettiin voimakkaasti, vaikutti kuuroihin kaksijakoisesti. Toisaalta uskottiin auktoriteetteja, jotka painottivat puheen merkitystä, toisaalta taas kuurolla oli vahva kokemus siitä, että viittomakielen käyttö ei voi olla pahasta, koska se oli heille ainoa kieli jolla kommunikoida vaivattomasti, ja se oli myös ajattelun kieli.