Ammateista, joilla kuurot toimivat 1900-luvun alkupuolella saa, tietoja esimerkiksi Helsingin kuurojenyhdistyksen jäsenrekisteristä, jossa on vuosina 1899–1946 mainittu myös jäsenten ammatit. Rekisterin mukaan kuurot toimivat ensi sijassa käsityöläisinä, tehdastyöläisinä, palvelusväkenä sekä rakennustyöläisinä. Yleisin miesten ammatti oli puuseppä ja naiset tavallisimmin toimivat kotiapulaisina tai palvelijattarina. Vain pieni osa toimi henkisen työn ammateissa.

Kuurojen koulujen oppilasmatrikkeleissa on myös jonkin verran tietoja siitä, millaiseen työhön oppilaat koulun jälkeen sijoittuivat. Kuitenkin kuurojen ammateista tehtiin ensimmäinen järjestelmällinen selvitys vuonna 1939. Tuolloin suurin osa työskenteli maatalouden parissa, käsityöammateissa ja teollisuustyössä. Selvityksestä käy ilmi, että miesten yleisimmät ammatit olivat puuseppä, jalkinetyöntekijä ja kirjansitoja. Naisten ammateista yleisimmät olivat kotiapulainen, ompelija ja kodinhoitaja.

Kolme neljäsosaa kuuroista asui maaseudulla ja kymmenen prosenttia ansaitsi elantonsa maanviljelyksestä. Kuurojen joukossa tämä oli vähemmän yleistä kuin muun väestön joukossa. Käsityöläisyys sen sijaan oli kuuroilla valtaväestöä yleisempää. Kuurot halusivat elää kaupungeissa, joissa oli mahdollista tavata muita kuuroja. Valtaosa kuuroista tuli omillaan toimeen.

Taloudellisesti huonot ajat, kuten vuosien 1929–1933 pulakausi, vaikuttivat kuurojen työllisyyteen muuta väestöä enemmän. Tilanne alkoi muuttua sotien jälkeisinä vuosina, mutta työnsaanti ei ollut helppoa, koska vanhat ennakkoluulot elivät edelleen. Ammatinvalinnanohjausta alettiin antaa 1940-luvulla ja kuuroille suositeltiin maatalousammatteja. 1960-luvulla suositeltiin uusiakin ammatteja, kuten hammasteknikon, optikon ja laborantin ammatteja sekä erilaisia toimistotöitä. Vähitellen käyttöön tulivat ammatinvalintatestit, jotka auttoivat suuntautumaan sopivalle elämänuralle.

Vuonna 1972 tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa tutkittavista, reilusta tuhannesta kuurosta, oli saanut koulutuksensa kuulovammaisten tai muussa ammattikouluissa, ammattikursseilla tai oppisopimuksella. Runsas kolmannes ei ollut saanut ammattikoulutusta lainkaan. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista kuuroista sijoittui teolliseen työhön, joka tutkimuksessa piti sisällään myös vanhat käsityöläisammatit. Seuraavaksi suurimmat työllistäjät olivat maa- ja metsätalous sekä palvelutyö. Tietojenkäsittelyalan uudet ammatit näkyvät jo tutkimuksessa, sillä tutkittavista 20 oli reikäkorttilävistäjiä. Lähes puolet oli vakinaisessa työssä.

Työnsaantia helpottivat myös kuurojenyhdistykset, koska tiedot hyvistä työpaikoista levisivät niiden välityksellä. Tämä johti siihen, että useita kuuroja päätyi samalle työpaikalle. Se teki myös kommunikoinnin työpaikalla helpommaksi. Kuuroudesta saattoi joskus työelämässä olla myös etua, koska työnantajat arvostivat sitä, ettei työaikaa kulunut työtovereiden kanssa seurusteluun kuulevien tavoin.

Suomenruotsalaisille kuuroille ei ollut tarjolla erillistä ammatillista opetusta. Sitä järjestettiin vain lyhyen aikaa 1950-luvulla Porvoon kuurojenkoululla. Tämän vuoksi useat suomenruotsalaiset kuurot hakeutuivat Ruotsiin, jossa he löysivät opiskelu- ja työpaikan.

Vuonna 2000 tehdyn selvityksen mukaan noin puolet kuuroista työskenteli teollisuudessa. Seuraavaksi eniten kuuroja työllistivät palvelut sekä tekninen, tieteellinen, humanistinen ja taiteellinen ala sekä hallinnon ala. Media-alalla työskenteli noin 10 % kuuroista. Sosiaali- ja terveydenhuolto työllisti noin 6 % kuuroista, samoin maa- ja metsätalous.

Kuurojenkoulujen antama alkeisopetus ei kuitenkaan antanut riittäviä valmiuksia työelämää varten ja jatkokoulutusmahdollisuuksia ei juuri ollut. Tästä huolimatta kuurot sijoittuivat kohtalaisen hyvin työelämään. Kuurojenkouluissa oli tosin järjestetty lyhyitä jatkokursseja jo vuodesta 1893 alkaen.

Kun 1930-luvulla myönnettiin erillisen, kuuroille tarkoitetun, ammattioppilaitoksen tarpeellisuus, parhaaksi ratkaisuksi nähtiin maanviljelyskoulun perustaminen, sillä maaseudulla asumista pidettiin kuuroille parhaana elämäntapana. Moni kuuro olikin kotoisin maaseudulta ja ajateltiin olevan luonnollista, että he koulun jälkeen palaisivat takaisin kotiseudulleen. Suuri osa kuuroista halusi kuitenkin jäädä kaupunkiin muiden kuurojen pariin elämään itsenäistä elämää.

Jatko-opetuksen kehittämiseen liittyi siis kolme suurta kiistakysymystä. Näistä ensimmäinen käsitteli sitä, tarvitaanko kuuroille lainkaan omaa ammattioppilaitosta. Toinen kysymys liittyi siihen, tulisiko tämän oppilaitoksen valmistaa kuuroja maanviljelykseen vai käsityö- ja tehdasammatteihin. Kolmas kysymys liittyi siihen olisiko yleissivistävä jatko-opetus tärkeämpää kuin ammattiopetus.

1930-luvulla keskustelu kuurojen ammattikoulutuksesta vilkastui ja keskustelua käytiin sekä tietopuolisesta jatko-opetuksesta oppikouluineen sekä ammattikoulusta ja käytännöllisen työn opetuksesta. Vuonna 1944 hyväksyttiin laki kuurojen ammattikoulusta ja varat koulun perustamiseen saatiin. Laki oli kuuroille osittain pettymys, koska se ei mahdollistanut kuurojen toimimista koulussa opettajana. Ammattikoulu Turussa pääsi aloittamaan toimintansa kuitenkin vasta vuonna 1948, mutta monet muut kieli- ja kulttuurivähemmistöt joutuivat odottamaan jatko- ja täydennyskoulutusta kuuroja pidempään.

Kun Turun ammattikoulu oli perustettu, kuurojen muu ammatillinen koulutus eteni vain vähän. Vuonna 1956 aloitettiin kuurojen maatalouskoulutus Invalidisäätiön Maatalousoppilaitoksessa. Opetuksen sisältö oli sama kuin kuuleville, mutta koulutus oli kolme vuotta, eli vuoden muita pidempi.

Keskikoulusta käytiin pitkään keskustelua, ja vuonna 1968 alettiin kuurojen keskikoulun tenttisuorituksia ottaa vastaan Mikkelin Porrassalmen yhteislyseossa. Kuurojenkoulut nimesivät oppilaat, joiden arvioitiin menestyvän oppikoulussa ja lopulliset valinnat tehtiin Kouluhallituksessa. Keskikouluun oppilaat menivät viidestä seitsemänteen kouluvuoden jälkeen ja siitä syystä oppilaiden ikäerot olivat suuret. Oppikirjat olivat samat kuin kuulevien kouluissa, ja tentit suoritettiin kuulevien oppikoulujen opettajille.

Tilanteeseen tuli muutos kun tulkkipalvelu alkoi 1980-luvulla toimia ja viittomakielen tulkkien määrä lisääntyi. Yleisiin oppilaitoksiin tuli moninkertaisesti enemmän kuuroja, kun heillä oli mahdollisuus käyttää opinnoissa tulkkia.

Opiskelutulkkauksen myötä ammatinvalintamahdollisuuden lisääntyivät valtavasti. Avautui uusia ammattialoja, joista aikaisemmin oli saatettu vain haaveilla. Kun lukio-opetus lisääntyi, mahdollistuivat myös monipuoliset jatko-opintomahdollisuudet. Kuuroja opiskeli myös ammattikouluissa, kauppaoppilaitoksissa, taidealan oppilaitoksissa, teknillisissä opistoissa ja yliopistoissa. Kuurojen kansanopisto aloitti toimintansa vuonna 1987. Siellä oli viittomakielen opettajalinja (myöhemmin viittomakielen ohjaaja -linja) Kyseessä oli kuitenkin ammatillis-sivistävä koulutus, joka tarjosi mahdollisuuden opettaa sivutoimisesti esim. kansalais- ja työväenopistoissa viittomakieltä. Opettajankoulutus oli kuitenkin edelleen ala, jonne oli lähes mahdotonta päästä. Vasta vuonna 1980-luvulla kuuroja pääsi opettajakoulutukseen. Useita kuuroja opiskeli myös ulkomailla, esimerkiksi Tanskassa ja yhdysvaltalaisessa kuurojen yliopistossa Gallaudetissa.

Puutteellinen suomen tai ruotsin kielen taito aiheutti monelle, niin opiskelijalle kuin opettajallekin haasteita. Kommunikaatiovaikeudet saattoivat myös syrjäyttää kuuron kuulevien opiskelijayhteisöstä. Tulkkien rooli ei aluksi ollut selvä ja heidän ammattitaidossaan ja viittomakielentaidossaan oli parantamisen varaa, koska koulutus oli lyhyt. Tulkeista oli aluksi myös pulaa ja opintojen hyvä eteneminen oli tästä syystä monelle epävarmaa. Tietoja esimerkiksi opintojen keskeytymisestä ei seurattu valtakunnallisesti. Kuurot, jotka opiskelivat uusia aloja, olivat uranuurtajia tulevissa ammateissaan.

Kaikesta huolimatta kuurojen opiskelijoiden määrä yleisissä oppilaitoksissa ja yhä useammalla ammattialalla kasvoi 2000-luvulla. Suurin kasvu tapahtui korkeakouluopintojen suhteen, johon vaikutti muun muassa se, että Jyväskylän yliopistossa alkoivat suomalaisen viittomakielen ja viittomakielisen luokanopettajanopettajan koulutukset.

Opiskelutulkkien käytön lisääntyminen ja kuurojen määrän väheneminen vaikutti kuulovammaisten oppilaitosten oppilaspohjaan. Oppilaitoksiin alkoi tulla myös kuulevia oppilaita.

Vuonna 1911 perustettiin Jyväskylään kuurojen puuseppien ”tietopuolinen ja käytännöllinen ammattikoulu”, joka toimi vuoteen 1916 saakka. Oppiaika koulussa oli kaksi vuotta ja sieltä valmistui ammattitaitoisia puuseppiä, joille koulu hankki työpaikat. Mikkelin lähellä toimineeseen Heimarin puutarha- ja talouskouluun otettiin kuuroja tyttöjä alkaen vuodesta 1913. Oppiaika kesti seitsemän kuukautta ja koulua kävi kaikkiaan 13 kuuroa tyttöä. Sulkavalla, Nuutilan tilalla, toimi vuosina 1919–1920 kuuromykkäin maatalouskoulu, jonka oppiaika oli 18 kuukautta ja jota kävi neljä kuuroa poikaa. Myös Turussa toimineessa J.O. Jacobsonin puusepäntehtaassa opiskeli kuuroja.

Koulun rakentaminen alkoi vuonna 1903. Päärakennuksessa toimi opetusmeijeri, opetusnavetta sekä kutomahuone ja sen ympärillä oli peltoja ja puutarha. Ensimmäiset kymmenen oppilasta saapuivat kouluun vuonna 1905 ja vuoteen 1945 mennessä koulua oli käynyt 377 oppilasta.

Koulu tarjosi oppilaille opetuksen lisäksi ilmaisen majoituksen ja ylläpidon. Kouluaika oli kaksi vuotta ja sen aikana opiskeltiin käytännön taloustöitä kuten ruoanlaittoa, voin ja juuston valmistusta, leipomista, kehräämistä, kutomista sekä karjan- ja puutarhanhoitoa.

Koulun ensimmäiset oppilaat työllistyivät palvelijoiksi, sisäköksi, kananhoitajaksi, kankaidenkutojaksi ja karjanhoitajan apulaiseksi. Nikkarilan talouskoululla oli vuosikymmenien ajan suuri merkitys kuurojen naisten kouluttajana erityisesti siksi että yhteiskunnan järjestämää ammattiopetusta oli tarjolla vain vähän.

Nikkarila avasi ovensa aikanaan myös kuuleville opiskelijoille ja muutti nimensä Bovallius-opistoksi. Vuonna 1984 koulu siirtyi ammattikasvatushallituksen alaisuuteen. Koulun nimi on on nykyisin Bovallius-ammattiopisto, ja se ottaa opiskelijoiksi myös dysfaattisia, kielihäiriöisiä ja kehitysvammaisia oppilaita.

Osakepääomaa alettiin kerätä syksyllä 1928 ja yhtiötä varten ostettiin A. Nummelinin kirjapaino koneineen, jotka siirrettiin Helsingin kuuromykkäin entiseen huoneistoon Rikhardinkatu 2:een. Perustava kokous pidettiin keväällä 1929 ja toiminta alkoi kahdeksan työntekijän voimin.

Surduksen yhteyteen perustettiin myös vaatimaton koulu, missä saattoi neljässä vuodessa opiskella latojaksi tai kirjanpainajaksi. Ensimmäisen 25 toimintavuotensa aikana siellä ehdittiin kouluttaa yhteensä 34 kuuroa.

Surduksella oli toiminnassaan runsaasti haasteita. Alkuvuosina toimintaa vaikeutti yleismaailmallinen pulakausi. Kuurojen Liitto tuki Surdusta sekä rahallisesti että siirtämällä Kuuromykkäin Lehden että Tidskrift för Dövstumman yrityksen painettavaksi. 1930-luvun jälkipuoliskolta aina sotavuosiin saakka kehitys oli myönteistä, mutta yrityksen laajentaminen ei onnistunut toivotulla tavalla. Kaikki halukkaat eivät myöskään mahtuneet sinne koulutettavaksi. Konekanta vanheni vähitellen ja ajanmukaisia koneita saatiin hankittua vasta 1960-luvulla. Tästä syystä Surdus toimi lomakepainona joka valmisti lähinnä pieniä painotuotteita.

Surdus toimi vuodesta 1933 Aleksanterinkadulla ja vuodesta 1972 ajanmukaisemmissa tiloissa Meritullinkadulla. Taloudellisista syistä Surduksen yhteydessä toiminut graafisen alan oppilaitos jouduttiin lakkauttamaan ja viimein vuonna 1979 yritys hakeutui konkurssiin. Uusi yrittäjä jatkoi toimintaa Suruksen tiloissa, entisen henkilökunnan ja laitteiston turvin.

Ensimmäisenä toimintavuonna kouluun haki 59 henkilöä, joista 17 valittiin opiskelemaan uudessa oppilaitoksessa. Heistä 14 oli miehiä ja kolme naisia. Koulussa saattoi aluksi opiskella seitsemällä eri koulutusalalla, joista valmistui ompelijan, puusepän, verhoilijan, kiillottajan, maalarin, kultasepän ja vaatturin ammatteihin.

Opiskelu oli luonteeltaan oppisopimustyyppistä. Työn oppiminen tapahtui päivisin paikallisissa käsityö- ja teollisuuslaitoksissa. Iltaisin työpäivien päätteeksi järjestettiin teoriaopetusta, jota annettiin seuraavissa oppiaineissa: äidinkieli, yhteiskuntaoppi, kansalaistieto, mittausoppi, ammattilaskento ja ammattioppi. Opetusta annettiin puhekielellä, mutta myös viittomista käytettiin.

Ammattikoululla ei aluksi ollut omaa rakennusta ja sen vuoksi tietopuolinen opetus järjestettiin Turun kuurojenkoululla. Vuonna 1968, kun koulu täytti 20 vuotta, vihittiin Turun Vähäheikkilässä käyttöön oma koulurakennus. Opiskeluaikanaan oppilaat asuivat oppilaskodeissa.

Ensimmäiset päästötodistukset jaettiin ammattikoulusta vuonna 1951. Tuolloin valmistui puuseppiä, maalareita, muurareita, ompelijoita sekä yksi huonekalujen kiillottaja. Opintolinjoja oli vuonna 1968: viilaaja-koneistaja, puuseppä ja pukuompelija, vuonna 1975: asentaja-koneistaja, puuseppä, autopeltiseppä, automaalari, piirtäjä, keittäjä ja vaatetustekniikka. Vuonna 1980 alkoi lisäksi atk-kirjoittaja/toimistotyöntekijän linja. Linjat olivat kestoltaan kaksi-kolmivuotisia.

Vuoteen 1972 saakka ammattikoulussa opiskeli vain kuuroja. Vuonna 1978 aloitti opiskelunsa ensimmäinen ei-kuuro oppilas ja 1990-luvun alussa kuulevia oli opiskelijoina jo kuuroja enemmän. Suuntaukseen oli syynä se, että kuuroja ei kouluun hakeutunut riittävästi, ja vapaat paikat täytettiin muilla opiskelijoilla, joilla oli tarve erityiskoulutukseen. Koulu muutti vuonna 2002 nimensä Aura-instituutiksi ja nyt se on yksi Bovallius-ammattiopiston toimipisteitä.