Kuurot saivat siis tavallisesti kristillistä kasvatusta vasta koulussa ja opetuksen tavoitteena oli kasvattaa heistä kristillisiä ja hyödyllisiä kansalaisia. Uskonnonopetus aloitettiin alaluokilla ensin raamatunhistoriasta ja sen jälkeen vähitellen alettiin opetella katekismusta. Kouluissa järjestettiin myös hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia.

1800-luvulla kuurojenkoulujen opettajina ja johtajina toimi useita pappeja. Turun kuurojenkoulun johtajana toimi Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappistutkinto. Hän paneutui opetustyön ohella myös kuurojen sielunhoitoon ja antoi vuosina 1860−1881 rippikouluopetusta yli 250 kuurolle.

1890-luvulla kuurot alkoivat myös itse järjestää hengellisiä tilaisuuksia. Helsingin kuurojenyhdistyksellä pidettiin vuodesta 1896 lähtien hartaustilaisuuksia ja hengellisiä esitelmiä. Muun muassa Helsingissä, Turussa ja Viipurissa saattoivat kuurot osallistua kuurojenkouluissa toimivien pappien järjestämiin tilaisuuksiin.

Sielunhoidolla voitiin 1800-luvulla tarkoittaa sekä kirkon julkista julistus- ja opetustoimintaa että yksittäisen seurakuntalaisen henkilökohtaista auttamista hengellisissä asioissa. Pappeinkokouksissa kuurojen sielunhoitoon liittyvinä tehtävinä mainittiin jumalanpalvelukset, ehtoollisen vietto sekä rippikouluopetuksen järjestäminen. Kuurot itse omissa esityksissään näkivät sielunhoidon käsittävän vain jumalanpalvelukset. Molemmille tärkeää oli kuitenkin matkapapin viran perustaminen eikä niinkään yksittäisten työtehtävien määrittely. Kuulevat perustelivat matkapappien tarvetta hyväntekeväisyysajattelulla, kuurot puolestaan vaatimuksella tasa-arvoisesta kohtelusta.

Sortovuosien aiheuttaman kireän poliittisen tilanteen vuoksi matkapappiasia ei aluksi edennyt, mutta kun poliittinen ilmapiiri vuoden 1905 yleislakon jälkeen vapautui, voitiin matkapappien virat viimein perustaa. Vuonna 1906 annetulla keisarillisella määräyksellä asetettiin kuurojen sielunhoitoa varten kaksi matkapappia toimimaan valtion kustannuksella ja kirkon valvonnassa. Maa jaettiin itäiseen ja läntiseen piiriin ja molemmille määrättiin omat pappinsa. Senaatti vahvisti pappien ohjesäännön vuonna 1907. Vuodenvaihteessa 1907-1908 aloittivat ensimmäisinä matkapappeina työnsä Huugo Nyberg ja Jalmari Vesenterä (myöhemmin virkaan valittiin K. A. Nyman).

Pappien toimialueet olivat laajat ja siitä syystä kuurot olivat pappien tarjoamien palveluiden suhteen hyvin eriarvoisessa asemassa. 1900-luvun alussa kuurot asuivat hajallaan eri puolilla maata ja liikenneyhteydet olivat huonot. Niinpä syrjäseuduilla asuvat kuurot saattoivat päästä vasta vuosien päästä tapaamaan matkapappiaan. Sekä Kuuromykkäin Liitto että kirkolliskokous toivat esille sen, että pappien toimintapiirit olivat työn luonteeseen verrattuna liian suuret ja esittivät uusien työntekijöiden palkkaamista sekä maan jakamista neljään toimintapiiriin. Tämä toteutuikin ja uusiksi kuurojenpapeiksi palkattiin vuonna 1917 Otto Myyryläinen ja vuonna 1918 Tuomo Itkonen. Kuurojen kirkolta saamat palvelut näin aluksi paranivat, mutta pappien määrä vähennettiin myöhemmin kolmeen. Neljäs virka perustettiin uudelleen vasta vuonna 1961, jolloin työhön tuli mukaan viittomakielinen Eino Savisaari, joka oli kuurojen vanhempien kuuleva lapsi.

Kuurojentyössä toimi 1970-luvun alussa neljä kuurojenpappia, joiden työmäärää helpotti kuurojen diakonissojen virkojen perustaminen suurimpiin kaupunkeihin. Lisätyövoiman saaminen työhön oli keskeisiä tavoitteita ja 1970-luvulla työntekijämäärä kasvoi. Tuolloin perustettiin muun muassa kuurojenlehtorin virka, jonka tehtäviin kuului lasten, nuorten ja kotien kanssa tehtävä kasvatustyö. Ensimmäisenä lehtorina toimi Eeva Ylönen. Vuonna 1980 kirkolla on jo palveluksessaan 19 kuurojentyötekijää.

Jo ennen kuin matkapapit valittiin tehtäviinsä, esitettiin että he voisivat toimia myös Kuurojen Liiton asiamiehinä. Käytännössä tämä tarkoitti, että he huolehtisivat kuurojen henkisestä ja taloudellisesta hyvinvoinnista muun muassa pitämällä esitelmiä sopivista aiheista. Katsottiin myös, että heidän tuli selvittää kuurojen kotioloja ja toimeentuloa sekä avustaa heitä oikeuden edessä. Papit joutuivat työssään toimimaan niin sosiaalityöntekijöinä kuin tulkkeinakin, koska viittomakielen taitoista henkilöä tarvittiin monissa arkielämän tilanteissa.

Matkapapeilla oli velvollisuus matkustaa omalla toimialueellaan kahdeksan kuukauden ajan vuodessa. Muun ajan he toimivat omassa asuinkaupungissaan. Matkapapit saapuivat piiriinsä kuuluville paikkakunnille yleensä kerran vuodessa ja heidän pitämänsä hartaustilaisuudet keräsivät väkeä laajemminkin lähiseuduilta. Kun kuurojenpapit aloittivat toimintansa, oli kuurojen alan yhdistyksiä vain noin viidellätoista paikkakunnalla ja maaseudulla kuuroille tarkoitettua toimintaa ei ollut juuri lainkaan. Niinpä kuurojenpappien järjestämät tilaisuudet tarjosivat kuuroille myös mahdollisuuden tavata toisiaan ja niillä oli siis myös tärkeä sosiaalinen merkitys. Yhteyttä papit pitivät kuuroihin seurakuntalaisiinsa myös kiertokirjeiden avulla ja vuonna 1938 alettiin julkaista Hiljainen Seurakunta -lehteä, jossa oli hengellisiä kirjoituksia ja käsiteltiin ajankohtaisia asioita.

Kirkon kuurojentyön alettua, syntyi eri puolilla Suomea kokoontumismuotoja, jotka muodostuivat perinteiksi. Merkittävin näistä oli kuurojen kirkkopäivät. Ensimmäiset niistä järjestettiin Tampereella vuonna 1908. Kirkkopäivistä tuli perinne ja ne kestivät yleensä pari päivää. Osanottajia tuli järjestämispaikkakunnan lisäksi lähitienoilta ja niissä oli hartaustilaisuuksien lisäksi sivistävää ohjelmaa. Kirkkopäivät muodostuivat sotien jälkeen tärkeimmäksi kokoontumismuodoksi jumalanpalvelusten ohella. Sisältö muuttui hengellisemmäksi ja yleissivistävät aiheet jäivät syrjään. Kirkkopäiviä järjestämässä olivat usein paikallisyhdistykset. Kuuroja kokosivat yhteen myös raamattupiirit, joita olivat järjestämässä usein kuurojensisaret.

Osa papeista toimi myös yhdistysten ja liiton luottamustehtävissä. Huugo Nyberg toimi matka-asiamiehenä, Kuuromykkäin Liiton hallituksen jäsenenä sekä Kuuromykkäin Lehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana. Nybergillä oli voimakas näkemys siitä, että yhdistystoiminnalla tuli olla vahvasti kasvatukselliset ja sivistävät tavoitteet sekä kristillinen perusta.

Kuurojenpapit toimivat kahden maailman rajalla. Heidän toimintansa avasi kuuroille yhteyttä sekä toisiinsa että kuulevaan ympäristöön. Samalla tämä asema antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa halutessaan voimakkaastikin kuurojen toiminnan suuntaan ja sisältöön.

Sotien jälkeen keskusteltiin kuurojen maallikoiden toimimisesta seurakunnissa ja vuonna 1948 järjestettiin ensimmäiset seurakuntakurssit. Niiden tavoitteena oli lisätä kuurojen seurakuntatietoisuutta ja rohkaista toimimaan omassa seurakunnassa. Ohjelmassa oli hartauksia, raamattutunteja ja keskusteluhetkiä sekä mahdollisuus hengellisiin kysymyksiin syventymiseen. Kuurojen aktiivisen toiminnan kanavana olivat myös eri paikkakunnilla toimivat kuurojen kirkkoneuvostot.

1950-luvulla syntyi innostus lähetystyötä ja afrikkalaisten kuurojen tukemista kohtaan. Ensin sisar Eeva Malmilan johdolla kokoontui lähetysompeluseura ja vuonna 1955 perustettiin Kuurojen Lähetys ry, joka tuki mm. Kerenin kuurojenkoulun toimintaa Eritreassa.

Kuurojenpappi Lauri Paunu joutui sodan aikana toimimaan nuoren naisen tulkkina kun tämä oli lääkärin vastaanotolla. Paunu tulkkasi sermin yli samalla kun lääkäri tutki potilastaan. Koska Paunu piti tilannetta sekä hänelle että kuurolle alentavana, hän teki yhdessä Helsingin Kuuromykkäin Auttajayhdistyksen kanssa aloitteen kuurojendiakonissan viran perustamisesta. Virka saatiin perustettua ja tehtävään valittiin vuonna 1945 sisar Eeva Malmila, jolla oli kuuroja sukulaisia.

Koska kuuroilla oli diakonissan toiminnasta positiivisia kokemuksia, keskusteltiin jo 1940-luvulla siitä voitaisiinko diakonissoja palkata lisää ja aikanaan se onnistuikin. Vuonna 1950 Tampereella työnsä aloitti sisar Martta Murto ja Oulussa Alli Rönkkömäki ja vuosikymmenten mittaan diakonissojen määrä kasvoi.

Kuurojendiakonissan perustehtävät olivat samankaltaisia kuin muillakin diakonissoilla. Lisäksi työhön kuului tulkkina toimiminen ja osallistuminen kuurojen sielunhoitoon. Kuurojendiakonissan tarvetta kuvaa hyvin se, että monet kuurot matkustivat Helsinkiin pitkienkin matkojen takaa päästäkseen lääkärin vastaanotolle viittomakielentaitoinen diakonissa mukanaan. Tulkkausta ja opastusta tarvittiin myös monissa arkielämään liittyvissä asioissa. Näitä olivat työpaikan etsiminen, virallisten asiakirjojen laatiminen, asuntoasiat, vero- ja pankkiasiat sekä oikeusasiat.

Diakonissoille kuuluivat myös monenlaiset perhe-elämään ja lastenhoitoon liittyvät kysymykset ja he pitivät pyhäkouluja, päiväkerhoja ja vanhustenkerhoja sekä diakonia- ja raamattupiirejä.

Ensimmäisillä kuurojen diakonissoilla ei ollut varsinaista koulutusta kuurojen työhön eikä viittomakieleen. Käytännössä uusi diakonissa kävi parin viikon ajan seuraamassa Eeva Malmilan työskentelyä Helsingissä. Viittomakielen opetusta oli vain vähän saatavilla, joten kielitaito opittiin usein käytännössä. Ensimmäiset ”kuurojen huollonkurssit ja työntekijäin neuvottelupäivät” järjestettiin vuonna 1956. Kurssilla käsiteltiin kuuroutta, kommunikaatiota, viittomakieleltä sekä sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä. Myöhemmin tällaisilla kursseilla käsiteltiin muun muassa virsien viittomista tai raamattupiirejä. 1970-luvulla paneuduttiin kuurojenpappien lisäkoulutukseen, jolloin käsiteltiin muun muassa viittomakieltä ja kuuroutta koskevia kysymyksiä.

Kuurojenpapeista Lauri Paunu ja Eino Savisaari toimivat aktiivisesti viittomakielen puolesta. Paunu oli jo varhain ollut tekemisissä kuurojen kanssa. Hän korosti jo 1940-luvulla, että viittomakieliset muodostivat kielellisen vähemmistön, jolla oli oikeus äidinkieleensä. Molemmat Paunu ja Savisaari olivat Kuurojen Liitto ry:n viittomakielitoimikunnan jäseniä ja mukana viittomakielen sanakirjatyössä.

Kirkollisten tekstien kääntäminen viittomakielelle oli jatkuva haaste kuurojen parissa työskenteleville. Käytännössä työntekijät joutuivat tilaisuuksiin valmistautuessaan laatimaan itse viittomakieliset käännökset. Kuurojenpapit ja -lehtori laativat aineistoa jumalanpalvelusten viittomista varten ja lisäksi käännettiin rukouksia, uskontunnustus ja joitakin virsiä. Vuonna 1988 ilmestyi videona ensimmäinen viittomakielinen raamatunkäännös Markuksen evankeliumista ja se muodosti pohjan ja esikuvan Raamatun kääntämiselle viittomakielelle. Raamatunkäännöstyötä jatkettiin ja vuonna 2007 kirkolliskokous hyväksyi viittomakielisen Luukkaan evankeliumin, joka ensimmäistä kertaa noudatti viitotun suomen sijasta viittomakielen rakennetta.

1970-luvulla sairaanhoidolliset tehtävät ja sosiaalipalvelut siirtyivät vähitellen yhteiskunnan vastuulle. Myös Kuurojen Liitto sai palkatuksi Raha-automaattiyhdistyksen tuella kuurojenkonsulentteja tai sosiaaliohjaajia. He avustivat kuuroja erilaisissa sosiaalihuoltoon liittyvissä asioissa ja toimivat tarvittaessa tulkkeina.

Keskustelu viittomakielen tulkkien tarpeesta alkoi sotien jälkeen. Ensimmäinen tulkkikurssi järjestettiin vuonna 1962 ja koulutus laajentui ajan myötä aina ammattikorkeakoulututkinnoksi. Kuurojen oikeus tulkkipalveluiden käyttöön mainittiin ensimmäisen kerran vuoden 1979 invalidihuoltolaissa. Kun tulkin tehtävät vähitellen siirtyivät koulutuksen saaneille tulkeille, jäi kirkon työntekijöille aikaa keskittyä hengelliseen työhön.