Liikkeessä keskeistä oli tasa-arvoisuuden vaatimus ja sen mukaan kuuroilla tuli olla yhteiskunnassa samat oikeudet, velvollisuudet ja arvo kuin muillakin. Kuuron identiteetin kannalta keskeisessä roolissa oli viittomakieli, jolle vaadittiin yhteiskunnan hyväksyntää. Omasta kielestä tuli olla ylpeitä ja kuurojen tuli saada tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi kuin muutkin yhteiskunnan jäsenet.

Kuurotietoisuus nosti esille asioita, joista yhteisössä oli aikaisemminkin keskusteltu, mutta nyt ne tuotiin voimakkaasti ja selkeämmin määritellyssä muodossa esille. Kuurotietoisuus tarjosi uuden näkökulman, jonka avulla saatettiin tarkastella kaikkia elämänalueita ja myös Kuurojen Liitto otti sen huomioon tavoitteita asettaessaan. Kuurotietoisuusaate mullisti kuurojen käsitykset itsestään ja yhteisöstään, koska se piti lähtökohtanaan kuuroa ja hänen tarpeitaan, ei kuulevan yhteiskunnan vaatimuksia.

Kuurotietoisuusliikkeen juuret voidaan nähdä myös kansainvälisen kuurojenyhteisön sisällä. Kuurot olivat jo sukupolvien ajan ymmärtäneet, että heillä oli oma kulttuuri, koska he olivat kyenneet säilyttämään kielensä oralismin aikana. Kun valtaväestön asenteet olivat vähitellen muuttuneet, saivat kuurot paremmat mahdollisuudet kielensä ja kulttuurinsa kehittämiseen sekä tasa-arvon ajamiseen.

Kuurotietoisuusliikkeen piirissä haluttiin myös, että kuurot voisivat kehittää itsetuntemustaan. Kuurotietoisuuteen kuului siis, että kuuron tuli oppia vaatimaan tasapuolista kohtelua, mutta myös kasvamaan yksilönä, joilla on ehjä minäkuva ja positiivinen identiteetti.

Kuurotietoisuusliike oli saanut vähitellen kannatusta Pohjoismaissa ja tärkeä tapahtuma oli vuonna 1978 Tanskassa Aalborgissa järjestetty pohjoismainen kulttuurifestivaali. Festivaalin aikana ruotsalaiset käsittelivät kuurojen itsetuntoa ja aiheesta esitelmöi kuuro viittomakielen tutkija Lars-Åke Wikström. Hän oli tutustunut amerikkalaiseen kuurotietoisuusliikkeeseen ja toi esille, että kuurotietoinen kuuro ei hävennyt kuurouttaan, vaan oli siitä ylpeä ja käytti viittomakieltä. Wikström pohti kielivammaisuutta, joka voi olla myös kuulevan ominaisuus sellaisessa tilanteessa, jossa tämä yrittää kommunikoida viittomakieltä käyttävien kuurojen ryhmässä. Wikström painotti, että voidakseen osallistua kuuroutta koskevaan päätöksentekoon yhteiskunnassa, kuurojen tuli hankkia tietoa ja koulutusta. Tärkeää oli myös välittää päättäjille kuurojen oma kokemus kuuroudesta, koska vain niin voitaisiin saada vaikutuksia aikaan.

Kuurotietoisuus käsite tuli Suomessa käyttöön viimeistään vuonna 1978. Kuurojen Liiton kulttuurikeskuksen johtaja Raija Nieminen esitteli sitä Kuurojen Lehdessä vuonna 1979 ja hänen mukaansa tärkeää oli se, että kuuro sai olla kuuro ja sellaisenaan arvokas. Itsetunnon kohottaminen onnistuisi kuitenkin vain, jos viittomakieli tunnustettaisiin kielenä ja kuuroilla olisi oikeus käyttää sitä äidinkielenään. Nieminen vertaili myös amerikkalaista ja pohjoismaista kuurotietoisuusliikettä ja erona oli, että ensin mainittu korosti työtä perheiden ja koulutuksen parissa kun taas jälkimmäinen pyrki vaikuttamaan koko yhteiskuntaan. 1970-luvun lopulla kuurotietoisuusliike oli laajimmalle levinnyt Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa. Näissä maissa myös viittomakielen asema oli parempi kuin muualla.

Suomalaiset määrittelivät kuurotietoisuus käsitteen vuonna 1979. Määritelmän mukaan kyseessä oli ideologia, jonka mukaan kuuron oli nähtävä itsensä ihmisenä, jolla on yhtäläiset oikeudet yhteiskunnassa. Hänen tuli löytää identiteettinsä, tuntea itsensä, oma viittomakielensä ja viittomakielisen kulttuurinsa arvo. Tavoitteena oli työskennellä kuurojen ihmisoikeuksien puolesta, niin että kuuroista tulisi tasa-arvoisia kuulevien kanssa. Kuurotietoisuuden keskiössä oli oikeus viittomakieleen ja sen hyväksyminen kouluissa opetuskieleksi. Myöhemmin pohjoismaisessa kuurotietoisuusseminaarissa pidettiin tärkeänä, että kuurojenyhdistysten tulisi olla etujärjestöinä kuurotietoisia ja määritellä ne tavoitteet joihin haluttiin muutoksia.

Suomen ensimmäinen kuurotietoisuusseminaari järjestettiin Malminharjun kurssikeskuksessa alkuvuodesta 1980. Osanottajia tapahtumassa oli runsaat 50 ja mukana paljon nuoria. Seminaarissa painotettiin kuurojen tasa-arvoa yhteiskunnassa sekä kuurojen kulttuurin merkitystä omanarvontunnolle. Kuurotietoinen ihminen on siis tietoinen oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan ja pyrkii vaikuttamaan asioihin.

Vuodesta 1982 alkaen Kuurojen Liitto järjesti työntekijöilleen myös keskustelutilaisuuksia, joissa käsiteltiin kuurotietoisuuden levittämistä. Koska oli myös tarve kuurotietoisuutta käsitteleville aineistoille, päätettiin aloittaa niiden valmistaminen. Samoin alettiin suunnitella koulutuksia aiheesta. Oli tärkeää, että tavoitettaisiin mahdollisimman laajasti kuuroja kaikista ikäryhmistä. Oli myös tärkeää tavoittaa kuurojen sukulaisia ja niitä jotka työnsä puolesta olivat tekemisissä kuurojen kanssa.

Ensimmäinen kuurotietoisuuskurssi järjestettiin vuonna 1983. Parin vuoden mittainen koulutus järjestettiin lyhyinä kurssijaksoina. Mukaan valittiin yhdistysaktiiveja ja muita sopivia henkilöitä. He olivat pääosin nuorta väkeä ja myöhemmin ottivat opettajan roolin kuurotietoisuusasiassa. Kurssit muodostivat myöhemmin kokonaisen opetusohjelman ja sen päämääränä oli, että kuuroille syntyisi positiivinen minäkuva ja mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.

Kursseilla käsiteltiin kuuroa ihmistä, kerrottiin kuurojen historiasta ja oralismista, kuuron lapsen kehityksestä, kielenoppimisesta ja perhe-elämästä. Lisäksi perehdyttiin kuurojen kulttuuriin, kuurojen oikeudelliseen asemaan, eettisiin kysymyksiin ja viittomakielen asemaan. Lopuksi tutustuttiin niihin keinoihin, joilla yhteiskunnassa voitaisiin ajaa kuurotietoisuusliikkeen päämääriä. Kuurojen Liitto otti kuurotietoisuusaatteen osaksi strategiaansa ja sen avulla haluttiin saada nuoria mukaan järjestötyöhön ja ottamaan vastuuta. Monet kuurotietoisuuskurssien osanottajat päätyivätkin tärkeisiin tehtäviin yhteisössä.

Yksittäisille kuuroille kuurotietoisuuskurssit antoivat parhaimmillaan paljon voimaa ja mahdollisuuden tuntea itsensä paremmin. Kursseilla käytiin myös filosofisia keskusteluita asioista, joita kuurojenkouluissa tai yhdistyksilläkään ei käsitelty. Kurssit muuttivat monen arvomaailmaa ja kieli ja yhteisö tulivat entistä tärkeämmiksi.

Vuonna 1983 laadittiin Kuuron ihmiskuva -niminen asiakirja, joka tuli Kuurojen Liiton toiminnan perustaksi. Siinä kuvattiin kuuron ihmisen identiteettiä ja sitä kuinka tasa-arvoinen asema yhteiskunnassa voidaan saavuttaa. Asiakirjassa todettiin, että ne käsitykset, joita kuntoutuksen ja koulutuksen vastuutaholla oli, eivät perustuneet kuuron yksilön ja hänen elämäntilanteensa sekä kuurojen kielen ja kulttuurin riittävään ymmärtämiseen. Näin ollen kuuroja koskevia päätöksiä tehtiin heitä kuulematta ja holhoava asenne oli esteenä sille, että kuurot voisivat kehittyä täysipainoisesti yhteiskunnan toimivaksi jäseneksi. Päättäjille siis asiakirja tarjosi kuurojen oman näkemyksen itsestään ja heidän tuli olla mukana palveluiden kehittämiseen.

Vuonna 1984 kuurotietoisuusaate oli jo vaikuttanut yhteisön sisällä käytävään keskusteluun, olipa sitten kyseessä viittomakielen asema ja siihen suhtautuminen tai vaikkapa apuvälineet. Viittomakielityössä tavoitteiksi asetettiin viittomakielen opetus, sen aseman virallistaminen sekä sen tutkimuksen aloittaminen. Kuurotietoisuus vaikutti myös yhteisön kulttuuritoimintoihin ja kuurojen valtakunnallisten kulttuuripäivien näytelmissä näkyi, kuinka esiintyjien itsevarmuus parani ja omissa käsikirjoituksissa kuvattiin omia kokemuksia omalla äidinkielellä.

2000-luvulla kuurotietoisuuden rinnalla alettiin käyttää myös uusia käsitteitä ja puhua yhteisön voimaantumisesta. Kuuro tutkija Paddy Ladd toi keskusteluun uuden kulttuurisen käsitteen Deafhood vanhan Deafness käsitteen rinnalle. Deafness oli liittynyt kuurouteen aistin puutteena. Deafhoodille ei ole varsinaista käännöstä suomeksi, mutta se on käännetty kuurotietoisuudeksi.

Deafhood on positiivisen, elämää rikastuttavan asenteen valitsemista suhteessa kuurouteen. Siinä viittomakielet nähdään lahjana samoin kuin kuurojen kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus. Kuurous nähdään siinä myös tarkoituksellisena ominaisuutena eikä vikana Keskeistä on, että viittomakielten nähdään rikastuttavan myös kuulevien maailmaa ja että kuuroilla on oikeus kuurona olemisen kokemuksiin.

Lähellä Deafhoodia on myös Deaf Gain -käsite, ja siinäkin kuuroutta lähestytään voimavarana. Siinä katsotaan, että kuurouteen liittyy paljon hiljaista tietoa ja näin ollen vain kuuro itse voi ymmärtää sen, millaista on olla kuuro. Kuuroudessa siis korostetaan sitä mikä siinä on hyvää ja mitä positiivista se on tuonut kuuron elämään, kuten vaivattoman kommunikoinnin viittomakielellä. Deaf Gain korostaa vahvasti kulttuurista ja kielellistä moninaisuutta yhteiskunnassa ja sitä että kuuroilla on yhteiskunnalle annettavaa. Viittomakielet ovat muuttaneet ylipäätänsä käsitystämme kielistä ja ihmisen luovuudesta.

Puhutaanpa sitten kuurotietoisuudesta, Deaf Gain -käsitteestä tai voimaantumisesta, kyse on lopulta samasta asiasta. Siitä, että kuuroilla tulee olla oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin.