Kuurot ovat vahvasti endogaaminen ryhmä, mikä tarkoittaa että suurin osa kuuroista on perinteisesti solminut avioliiton toisen kuuron kanssa. 1900-luvun alussa vaikuttanut rotuhygieeninen ajattelu vaikutti avioliittolainsäädäntöön ja kuurojen perusoikeuksia loukattiin rajoittamalla oikeutta avioliiton solmimiseen ja perheen perustamiseen. Avio-oikeuden rajoittamista perusteltiin sillä, että syntymäkuuroille arveltiin syntyvän kuuroja lapsia. Kautta aikain kuitenkin kuuroista lapsista suurin osa on syntynyt kuuleviin perheisiin ja valtaosa kuurojen pariskuntien lapsista on puolestaan ollut kuulevia.

Viittomakielisen yhteisön ytimen muodostavat ne suvut, joissa kuuroutta esiintyy useassa sukupolvessa, ja jossa viittomakieli ja yhteisön kulttuuriperintö siirtyy luonnollisella tavalla sukupolvelta toiselle. Yhteisöön kuuluvat luonnollisesti muut kuurot sekä heidän kuulevat perheenjäsenensä.

Kesäkuussa 1863 nuorten entinen opettaja Carl Oscar Malm kuoli yllättäen ja Turun kuurojenkouluun tarvittiin opettaja hänen sijalleen. Koulun johtaja Carl Henrik Alopaeus houkutteli Fritzin ryhtymään kuurojen opettajaksi, ja lokakuussa 1863 Fritz otti opettajan haastavan tehtävän vastaan. Ennen Turkuun muuttoa vietettiin kuitenkin häitä.

Fritz ja Maria vihittiin avioliittoon Helsingissä 27.9.1863. Tapahtuma herätti helsinkiläisissä uteliaisuutta ja tapahtumaa kunnioittivat läsnäolollaan Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot. Avioliiton solmimiseen oli pitänyt pyytää keisarilta lupa, ja vihkimisen suoritti pastori Achilles Sirén, joka oli Malmin oppilaan Stén Sirénin veli. Fritz itse kertoi usein tilaisuudesta, joka kesti kokonaista kaksi tuntia. Siihen syynä oli se, että vihkikaava käytiin läpi sormiaakkosilla.

Näistä linkeistä löydät Maria Klingenbergin ja Fritz Hirnin henkilötarinat

Malmin oppilaista tiedetään ainakin yli kymmenen solmineen koulun jälkeen avioliiton toisen kuuron kanssa. Tietoihin varhaisista kuuroista pariskunnista törmää toisinaan myös vanhoissa sanomalehdissä. Vuonna 1879 Borgå Bladetissa lueteltiin kuuden pariskunnan tiedot, jolloin avioliitto oli solmittu kahden kuuron välillä. Ilmoituksessa lueteltiin lisäksi yhdeksän pariskunnan tiedot, jolloin kuuro mies oli avioitunut kuulevan naisen kanssa. Suurimman osan näistä pariskunnista avioliittoon vihki Turun koulun johtaja, rovasti Alopaeus. Lehti-ilmoituksessa nähtiin tärkeäksi myös kertoa se, että suurimmalla osalla pariskunnista oli kuulevia lapsia.

Näistä pariskunnista tunnetuin olivat Eklundit. Lorentz Eklund (1846-1892) ja Elise Wicklund (1849-1915) solmivat avioliiton 12.7.1873. Myös he Hirnien tavoin tarvitsivat luvan avioliittonsa solmimiseen keisarilta. Lorentz teki pitkän uran kuurojenopettajana Pietarsaaren kuurojenkoulussa. Elise toimi koulun jälkeen hatunompelijana. Eklundien perheeseen syntyi kuusi kuulevaa lasta, joiden äidinkieli oli viittomakieli. Eklundien tytär Elma on kuvannut kielen asemaa omassa lapsuuden perheessään niin, että heillä viittomakieli oli varsinainen kieli ja puhekieltä käytettiin vain kyökin puolelle apulaisten kanssa.

Kuuroilla suvuilla on ollut keskeinen rooli kuurojen yhteisössä. Suvuissa, joissa kuuroutta esiintyy useammassa sukupolvessa, viittomakieli, kuurojen kulttuuri ja perinteet siirtyvät luonnollisella tavalla sukupolvelta toiselle. Nämä suvut muodostavat kuurojen yhteisön ytimen ja niiden olohuoneissa on istuttu iltaa, seurusteltu ja tavattu toisia. Hirnien ja Eklundien lisäksi varhaisia perheitä ja sukuja, joilla on ollut merkitystä yhteisölle, ovat muun muassa Stadiukset, Savisaaret, Ritalat ja Talviat. Yhtälailla nykypäivänä tunnettuja perheitä ovat Hanhikosket, Tarvoset ja Sandholmit.

Näistä linkeistä löydät Stadiusten, Savisaarten, Ritaloiden ja Talvioiden sukutarinat

Nykypäivänä kuurojen ja kuulevien välillä ei vallitse enää jyrkkiä rajoja ja myös avioliittokumppanin valinnassa on tapahtunut muutoksia. Nuoret kuurot pitävät tärkeänä, että kumppanin kanssa on muitakin yhteisiä tekijöitä kuin kuurous. Tekninen kehitys, ihmisten kansainvälistyminen ja yksilöllistyminen ovat lisänneet valinnanmahdollisuutta kumppania etsittäessä.

Matkustelu ja lisääntynyt liikkuminen helpottavat seurustelukumppanin löytymistä kauempaakin. Internet, verkkoyhteisöt ja älypuhelimet mahdollistavat yhteydenpidon pitkienkin matkojen päästä. Verkossa myös kuurojen ja kuulevien on helpompi tutustua toisiinsa. Puolisoa valittaessa on enää vähemmän merkityksellistä se, onko toinen kuuro vai kuuleva, suomalainen vai ulkomaalainen. Yhteiset kiinnostuksen kohteet ja yhteinen kieli ovat ratkaisevia.

Kuurojen keskuudessa asiasta alettiin keskustella 1920-luvulla. Tuolloin kuuro Laina Wainola kirjoitti Kuuromykkäin Lehdessä, että lääketiede oli todistanut että aistivammaisuus ja monet muut perinnölliset sairaudet johtuivat huonoista elämäntavoista. Lääketiede siis vahvisti Wainolan mukaan Raamatun sanat, joiden mukaan isien teot vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Kuurous oli siis sekä periytyvä ominaisuus että Jumalan rangaistus ja tämä velvoitti kuuroa pysymään lapsettomana, ettei kärsimys jatkuisi. Wainola toimi aktiivisesti kuurojen yhteisössä ja hänen kirjoituksensa oli yllättävä, koska hän asettui näin vahvasti puolustamaan rotuhygieniaa. Tässä vaiheessa Kuuromykkäin Lehdessä ei asiasta syntynyt enempää keskustelua.

Kiinnostus rotuhygieniaa kohtaan kasvoi samaan aikaan kun suomalaista avioliittolainsäädäntöä oltiin uudistamassa. Uuden avioliittolain valmistelutyön aikana kerättiin lausuntoja eri asiantuntijoilta, muun muassa lääketieteen asiantuntijoilta. Lakiesitys uudeksi avioliittolaiksi oli valmiina vuonna 1924 ja siinä listattiin muutamia ehdottomia avioesteitä. Sen lisäksi listattiin muutamia ryhmiä, joiden avioitumista varten tarvittiin presidentiltä pyydettävä naimalupa. Synnynnäisesti kuurot kuuluivat jälkimmäiseen ryhmään. Lupa avioliittoon voitaisiin myöntää, jos nainen olisi sen ikäinen, ettei enää saanut lapsia tai jos toinen aviopuolisoista ei muuten voinut saada lapsia. Avioliittoa harkitsevien kuurojen tuli lääkärintodistuksella osoittaa, että ainakin toinen oli kuuroutunut vasta syntymänsä jälkeen.

Kuurot reagoivat nopeasti väitteisiin kuurouden perinnöllisyydestä. Vuonna 1927 toteutettiin Kuuromykkäin Lehdessä kiertokysely siitä, millaisia kokemuksia yhdistysaktiiveilla ja kuurojenopettajilla oli kuurouden perinnöllisyydestä ja siitä tulisiko kuurojen avio-oikeutta rajoittaa. Todettiin, että koska vastasyntyneen lapsen kuuroutta ei voinut todeta, oli mahdotonta erottaa synnynnäistä kuuroutta ja myöhemmin tapahtunutta kuuroutumista toisistaan. Turun kuuromykkäin koulun opettaja toi esille arvion, että noin 15-20 % kuuroista oli perinnöllisesti kuuroja. Lisäksi tuotiin vahvasti esille se seikka, että kuurojen enemmistö elätti itsensä omalla työllään, eikä aiheuttanut yhteiskunnalle taloudellista rasitetta.

Koska rotuhygieeninen ajattelu oli jo saanut yleisen hyväksynnän, kuurojen vastarinnalla ei ollut vaikutusta. Avioliittolaki hyväksyttiin esityksen mukaisesti vuonna 1929 ja keskustelu Kuuromykkäin Lehdessä laantui. Synnynnäisesti kuurojen keskinäisten avioliittojen kieltäminen oli kansainvälisestikin harvinaista. Lain vaikutukset näkyivät jo kaksi vuotta myöhemmin kuurojenpappien työssä, sillä oli selvästi havaittavissa, että kuurojen naimisiinmeno vähentyi.

Lopullisesta, vuonna 1935 hyväksytystä laista, kuurot kuitenkin jätettiin pois, mutta sterilointia saattoi itse anoa, jos epäili saavansa avioliitossa ”vajaakelpoisia lapsia”. Lain tulkinnan mukaan kuuroilta edellytettiin kuitenkin sterilointia ehtona avioliittoluvan saamiselle. Sterilointilain perusteella Suomessa steriloitiin kaikkiaan yli 7000 naista, mutta kuuroja naisia ei ole erikseen tilastoitu, joten todellista määrää ei tiedetä.

Kuuromykkäin Liitossa alettiin kampanjoida avioliittolain muuttamiseksi 1930-luvun jälkipuoliskolla. Erityisesti tyytymättömiä oltiin siihen, että synnynnäinen ja perinnöllinen kuurous sekoitettiin toisiinsa ja avioliittoon aikovien kuurouden syntyhetkeä ei voitu todistaa. Tuotiin myös esille epätodennäköisyys siitä, että pariskunnalle todellisuudessa syntyisi kuuroja lapsia. Avioliittolaki esti avioliiton myös niiltä, joiden kuurouden katsottiin olevan synnynnäistä mutta ei perinnöllistä. Avioliittoon aikovien tuli toimittaa viranomaisille lääkärintodistus siitä, että jommankumman kuurous ei ollut synnynnäistä. Tärkeämpää olisi ollut selvittää onko heidän suvussaan kuuroutta, joka olisi ollut mahdollista selvittää kirkonkirjojen avulla tai riittävällä tilastoinnilla.

Se, että kuurojen avioitumista rajoitettiin, oli selkeä ihmisarvon loukkaus. Tilanne aiheutti kuuroille myös paljon vaivaa, koska oli hankalaa löytää lääkäriä, joka suostuisi kirjoittamaan lääkärintodistuksen asiassa, jota oli vaikea todentaa. Kuurot joutuivat joskus käymään useamman lääkärin vastaanotolla saadakseen tarvittavan todistuksen. Myös papit kieltäytyivät toisinaan vihkimästä kuuroja avioliittoon. Voidakseen elää rakastamansa ihmisen kanssa, muutamat kuurot pariskunnat joutuivatkin elämään avoliitossa ja saamaan siinä lapsia, aikana jolloin se ei ollut yhteiskunnan silmissä hyväksyttävää. Vuonna 1957 tehdyn selvityksen mukaan vuosina 1929-1957 vihittiin 750 kuuroa pariskuntaa avioliittoon ja vain kolmelta vihkiminen kiellettiin lakiin vedoten.

Jotkut kuurot pariskunnat onnistuivat solmimaan avioliiton erilaisten porsaanreikien kautta, kuten esimerkiksi silloin, jos vihkijänä oli vakituisen papin sijainen, joka ei ollut tietoinen avioliittolain kuuroja koskevista rajoituksista. Vaikka kuuroja koskevista steriloinneista ei ole tilastotietoja olemassa, ovat muutamat kuurot avautuneet vaikeista kokemuksistaan ja kertoneet heille kuurouden vuoksi tehdyistä aborteista ja lisääntymisen estämiseksi tehdyistä toimenpiteistä sekä yhteiskunnan asenteista.

Samaan aikaan tehdyn tutkimuksen mukaan kuurojen keskinäisistä avioliitoista syntyi kuuroja lapsia vain runsas 4 %, joten perinnöllisyydellä lakia ei enää voitu puolustella. Vasta vuonna 1969 kaikki kuurojen väliset avioliitot sallittiin. Vuonna 1972 tehdyn selvityksen mukaan reilusta tuhannesta tutkimukseen osallistuneesta kuurosta avioliiton oli solminut yli puolet.

Valtaosa kuuroista lapsista syntyy kuuleville vanhemmille ja nämä lapset ovat tulleet ja kasvaneet kuurojen yhteisön jäseneksi eri-ikäisinä. Aina 1970-luvulle saakka tämä tapahtui tavallisesti lapsen mennessä kouluun ja muiden kuurojen lasten pariin. Aikana, jolloin vanhempien ei ollut mahdollista saada riittävää tietoa kuuroudesta ja viittomakielestä, oli tavallista että varhaislapsuudessa lapsella ei ollut vanhempiensa kanssa yhteistä kieltä ja kotona käytettiin usein kotiviittomia. Aina edes kouluun lähtöä ei lapselle osattu selittää. Se millaisia kielellisiä ja koulutuksellisia ratkaisuja kuulevat vanhemmat tänä päivänä tekevät vaikuttavat lapsen identiteettiin. Toisinaan lapsi ja vanhemmat rakentavat identiteettiä yhdessä ja toisinaan lapsi rakentaa sitä itse myöhemmin.

Kuurojen perheiden kuulevat lapset ovat aina olleet osa viittomakielistä yhteisöä ja he ovat eläneet kahden kulttuurin välissä. He ovat eläneet pienestä saakka kuurojen yhteisössä ja se on osa heidän elämäänsä. He ovat toimineet myös linkkeinä kuulevaan maailmaan. Ennen tulkkipalveluiden aikaa oli tavallista, että kuulevat lapset toimivat vanhempiensa korvina ja asioiden välittäjinä ja joutuivat toimimaan tulkkeina asioissa, joita eivät itsekään välttämättä ymmärtäneet. Tällaisia ovat saattaneet olla vaikkapa autokaupat tai lainaneuvottelut ja nuorena on usein jo otettu runsaasti vastuuta.

Kahden kulttuurin rajalla eläminen ei aina ole ollut kuuleville lapsille helppoa. He ovat joutuneet kohtaamaan myös kuulevan yhteiskunnan taholta perheensä kuuroihin jäseniin kohdistuvaa ymmärtämättömyyttä, vähättelyä ja negatiivisia kommentteja, jotka ovat satuttaneet ja aiheuttaneet lapsille vihan tunteita.

Kuuroon perheeseen syntyneen kuulevan lapsen kotikieli on vaihdellut ja sen myötä identiteetin pohdinta. Kieli on saattanut olla viittomakieli tai puhekieli ja parhaimmillaan nämä lapset ovat kaksikielisiä ja kaksikulttuurisia. Jotkut lapsista ovatkin peräänkuuluttaneet sitä, että myös heillä tulisi olla oikeus käyttää viittomakieltä yhteiskunnassa.

Tästä linkistä löydät tietoa viittomakielilaista.

Kuurojen historiassa useat kuurojen vanhempien kuulevat lapset ovat olleet aktiivisesti mukana kuurojen yhteisössä. Näitä ovat muun muassa Hirnien lapset Julia ja Julius. Julius lehtimiehenä nosti yleiseen tietoisuuteen kuurojen asioita ja toimi luottamustehtävissä ja monien hankkeiden uranuurtajana. Julia puolestaan keskittyi hyväntekeväisyystyöhön. Eklundien tyttäret Elma ja Thyra olivat mukana yhdistystoiminnassa. Näin tekivät myös äiti Julia Stadius ja tytär Rea. Eino Savisaari oli pidetty kuurojenpappi ja hänen veljensä Runo toimi pitkään Kuurojen Liiton puheenjohtajana sekä monien tärkeiden hankkeiden tienraivaajana.

Näistä linkeistä löydät Julius Hirnin ja Elma Eklundin henkilötarinat

Elma Eklund on kertonut, että hänen lapsuuden perheessään lapset osasivat jo viittoa ennen kuin oppivat puhumaan. Rea Stadius on puolestaan kertonut, että hänen perheensä oli monikielinen ja siellä käytettiin niin viittomakieltä, suomea, ruotsia kuin Karjalan murrettakin. Kuurojenyhdistys Rean kuvauksessa muistutti yhtä isoa perhettä, jossa vietettiin useiden kuurojen pariskuntien kihlajaisia ja hääjuhlia.