Oralismi saapuu Suomeen

1800-luvun jälkipuoliskolla viittomakielen käyttöä opetuksessa alettiin yhä enemmän arvostella ja opetusmetodien paremmuudesta käytiin jatkuvaa kiistaa. Puhemetodin paremmuutta perusteltiin edelleen puheen ja ajattelun yhteydellä sekä sillä, että viittomakielen käyttö hidasti puheen oppimista.

Kun Suomessa oli perustettu valtiollisia kuurojenkouluja, vastuu kuurojenopetuksesta oli siirtynyt vähitellen kuulevien käsiin. Tämän seurauksena oralistiset ajatukset vahvistuivat. Alan tärkein vaikuttaja oli Turun koulun johtaja Carl Henrik Alopaeus. Aluksi hän suhtautui puheen opettamiseen myönteisesti, mutta puheella opettamiseen varauksellisesti.

Myöhemmin Alopaeuksen kanta muuttui. Hän on ilmeisesti ajatellut, että puhemetodilla kuitenkin saataisiin parempia tuloksia, erityisesti puhe- ja kirjoitustaidossa. Puheopetusta hän kuitenkin kannatti vain niiden vain oppilaiden opetuksessa, joilla oli kuulon ja puheen jäänteitä. Alopaeuksen kanta tiukkeni edelleen ja vuonna 1875 hän jo totesi, että puhemetodi auttoi kuuroja kehittämään käsitetasoaan ja ilmaisemaan itseään. Puhemetodiin siirtyminen tarkoitti kuitenkin sitä, että suomen- ja ruotsinkielisistä perheistä tulleille oppilaille piti olla omat koulunsa eikä opettajina saanut olla kuuroja. Puhemetodista olisi kuitenkin hyötyä vain huonokuuloisille ja kuuroutuneille.

Suomen kansakoulujen isä Uno Cygnaeus otti myös kantaa kuurojen opetuksen metodeihin. Hän teki kansakoululaitosta varten suunnitelmia ja tutustui muun muassa Preussin Weissenfelsin kouluun, jossa käytettiin puhemetodia. Cygnaeus ihastui puhemetodiin ja ajatteli, että kuurojenopetuksen tavoitteena tuli olla puhumaan oppiminen.

Ensimmäisenä Suomessa puhemetodia alettiin käyttää Kuopion kuuromykkäinkoulussa. Sen johtajaksi tuli vuonna 1874 G. K. Hendell, joka oli tutustunut sekä Weissenfelsin kouluun että Norjan ja Ruotsin kouluihin. Hendell oli vakuuttunut puhemetodin hyödyistä ja alkoi käyttää sitä oppilaidensa kanssa.

Hendell perusteli puhemenetelmän käyttöä siksi, että se oli käytännöllinen ja tavoitteena oli kasvattaa oppilaita nimenomaan käytännön elämää varten. Tavoitteena oli myös poistaa esteitä, joita kuuroilla oli kuuleviin nähden ja jotta he voisivat tulla toimeen muiden kanssa. Hendell näki myös, että opetuksen kautta kuuro saattoi olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Näin ollen opetuksen tuli olla käytännölliseen elämään tähtäävää ja luonteeltaan yksinkertaista ja arkista. Tämä oli suomalaisten oralistien yleinen lähestymistapa.

Hendell piti viittomakielillä annettua opetusta monimutkaisena ja eriskummallisena. Hän ei tyrmännyt täysin viittomakieltä, vaan ”luonnollisia viittomia” ja kirjoitettua kieltä voitaisiin käyttää silloin kun puhemetodia ei voisi käyttää. Sormiaakkosia hän sen sijaan ei hyväksynyt. Hendell myönsi, että opetus puhemetodia käyttäen oli äärimmäisen pitkäveteistä, mutta tulokset kuitenkin olivat vaivan arvoisia.

Hendell julkaisi vuonna 1874 kirjoituksen kuurojen opetuksesta, jossa hän perusteli oralismia ja esitteli puheella opettamisen käytänteitä. Hendellin perusajatus oli sama kuin Heinicken: kuurot piti tuoda pois pimeydestä ja opettaa heidät puhumaan.

Varhaisista oralisteista ainoastaan Alopaeus osasi viittoa, joten muut eivät tienneet viittomakielisen opetuksen mahdollisuuksista juuri mitään. He kyllä tunnustivat, että viittomakielellä oli suuri merkitys kuuroille.