Kuurotietoisuus

1900-luvun jälkipuolella kuurojen yhteisössä alettiin esittää avointa kritiikkiä oralismia vastaan, joka oli 1800-luvun lopusta saakka ollut kuurojenkouluissa vallitsevana opetusmenetelmänä ja jossa ei tunnustettu viittomakielen merkitystä. Samaan aikaan kuurojen oma kulttuurielämä vahvistui ja viittomakielen asemasta keskusteltiin vilkkaasti. Liikehdinnästä muodostui 1970-luvulla kuurotietoisuusliike.

Liikkeessä keskeistä oli tasa-arvoisuuden vaatimus ja sen mukaan kuuroilla tuli olla yhteiskunnassa samat oikeudet, velvollisuudet ja arvo kuin muillakin. Kuuron identiteetin kannalta keskeisessä roolissa oli viittomakieli, jolle vaadittiin yhteiskunnan hyväksyntää. Omasta kielestä tuli olla ylpeitä ja kuurojen tuli saada tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi kuin muutkin yhteiskunnan jäsenet.

Kuurotietoisuus nosti esille asioita, joista yhteisössä oli aikaisemminkin keskusteltu, mutta nyt ne tuotiin voimakkaasti ja selkeämmin määritellyssä muodossa esille. Kuurotietoisuus tarjosi uuden näkökulman, jonka avulla saatettiin tarkastella kaikkia elämänalueita ja myös Kuurojen Liitto otti sen huomioon tavoitteita asettaessaan. Kuurotietoisuusaate mullisti kuurojen käsitykset itsestään ja yhteisöstään, koska se piti lähtökohtanaan kuuroa ja hänen tarpeitaan, ei kuulevan yhteiskunnan vaatimuksia.