Matkapappi kuuroille

Vuosisadan vaihteessa keskusteltiin kuurojen sielunhoidon järjestämisestä sekä kirkon piirissä että kuurojen keskuudessa. Ensimmäisen virallisen aloitteen asiassa teki Kuopion hiippakunnan pappeinkokous vuonna 1896. Samana vuonna kirjoitettiin Kuuromykkäin Lehdessä viittomakielen taitoisen kuurojen matkapapin viran perustamisesta. Viran perustamista esittivät sekä kirkolliskokous että vuonna 1900 järjestetty toinen yleinen kuurojenkokous.

Sielunhoidolla voitiin 1800-luvulla tarkoittaa sekä kirkon julkista julistus- ja opetustoimintaa että yksittäisen seurakuntalaisen henkilökohtaista auttamista hengellisissä asioissa. Pappeinkokouksissa kuurojen sielunhoitoon liittyvinä tehtävinä mainittiin jumalanpalvelukset, ehtoollisen vietto sekä rippikouluopetuksen järjestäminen. Kuurot itse omissa esityksissään näkivät sielunhoidon käsittävän vain jumalanpalvelukset. Molemmille tärkeää oli kuitenkin matkapapin viran perustaminen eikä niinkään yksittäisten työtehtävien määrittely. Kuulevat perustelivat matkapappien tarvetta hyväntekeväisyysajattelulla, kuurot puolestaan vaatimuksella tasa-arvoisesta kohtelusta.

Sortovuosien aiheuttaman kireän poliittisen tilanteen vuoksi matkapappiasia ei aluksi edennyt, mutta kun poliittinen ilmapiiri vuoden 1905 yleislakon jälkeen vapautui, voitiin matkapappien virat viimein perustaa. Vuonna 1906 annetulla keisarillisella määräyksellä asetettiin kuurojen sielunhoitoa varten kaksi matkapappia toimimaan valtion kustannuksella ja kirkon valvonnassa. Maa jaettiin itäiseen ja läntiseen piiriin ja molemmille määrättiin omat pappinsa. Senaatti vahvisti pappien ohjesäännön vuonna 1907. Vuodenvaihteessa 1907-1908 aloittivat ensimmäisinä matkapappeina työnsä Huugo Nyberg ja Jalmari Vesenterä (myöhemmin virkaan valittiin K. A. Nyman).

Pappien toimialueet olivat laajat ja siitä syystä kuurot olivat pappien tarjoamien palveluiden suhteen hyvin eriarvoisessa asemassa. 1900-luvun alussa kuurot asuivat hajallaan eri puolilla maata ja liikenneyhteydet olivat huonot. Niinpä syrjäseuduilla asuvat kuurot saattoivat päästä vasta vuosien päästä tapaamaan matkapappiaan. Sekä Kuuromykkäin Liitto että kirkolliskokous toivat esille sen, että pappien toimintapiirit olivat työn luonteeseen verrattuna liian suuret ja esittivät uusien työntekijöiden palkkaamista sekä maan jakamista neljään toimintapiiriin. Tämä toteutuikin ja uusiksi kuurojenpapeiksi palkattiin vuonna 1917 Otto Myyryläinen ja vuonna 1918 Tuomo Itkonen. Kuurojen kirkolta saamat palvelut näin aluksi paranivat, mutta pappien määrä vähennettiin myöhemmin kolmeen. Neljäs virka perustettiin uudelleen vasta vuonna 1961, jolloin työhön tuli mukaan viittomakielinen Eino Savisaari, joka oli kuurojen vanhempien kuuleva lapsi.

Kuurojentyössä toimi 1970-luvun alussa neljä kuurojenpappia, joiden työmäärää helpotti kuurojen diakonissojen virkojen perustaminen suurimpiin kaupunkeihin. Lisätyövoiman saaminen työhön oli keskeisiä tavoitteita ja 1970-luvulla työntekijämäärä kasvoi. Tuolloin perustettiin muun muassa kuurojenlehtorin virka, jonka tehtäviin kuului lasten, nuorten ja kotien kanssa tehtävä kasvatustyö. Ensimmäisenä lehtorina toimi Eeva Ylönen. Vuonna 1980 kirkolla on jo palveluksessaan 19 kuurojentyötekijää.