Kirkon työntekijät ja viittomakieli

Ensimmäisiltä kuurojenpapeilta vaadittiin kuurojenkoulusta saatu todistus viittomakielen taidosta. Tästä taidosta on säilynyt vaihtelevia tietoja. Huugo Nybergin tiedetään viittoneen kauniisti ja että hän sai yleisönsä helposti seuraamaan huumorilla höystettyä viittomistaan. Vuosina 1918-1923 kuurojenpappina toiminut Tuomo Itkonen puolestaan totesi, että hänen sormensa olivat kömpelöt, eikä hän näin ollen viittojana ollut mikään mestari. Hän totesi myös, että papin piti puhua ja viittoa samanaikaisesti sekä vielä korostaa viestiään elehtien, koska koolla oleva seurakunta oli usein kielellisesti epäyhtenäinen. Kuurojen pappien käyttämää kieltä onkin kutsuttu suullisella puheella myötäillyksi viittomakieleksi.

Ensimmäisillä kuurojen diakonissoilla ei ollut varsinaista koulutusta kuurojen työhön eikä viittomakieleen. Käytännössä uusi diakonissa kävi parin viikon ajan seuraamassa Eeva Malmilan työskentelyä Helsingissä. Viittomakielen opetusta oli vain vähän saatavilla, joten kielitaito opittiin usein käytännössä. Ensimmäiset ”kuurojen huollonkurssit ja työntekijäin neuvottelupäivät” järjestettiin vuonna 1956. Kurssilla käsiteltiin kuuroutta, kommunikaatiota, viittomakieleltä sekä sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä. Myöhemmin tällaisilla kursseilla käsiteltiin muun muassa virsien viittomista tai raamattupiirejä. 1970-luvulla paneuduttiin kuurojenpappien lisäkoulutukseen, jolloin käsiteltiin muun muassa viittomakieltä ja kuuroutta koskevia kysymyksiä.

Kuurojenpapeista Lauri Paunu ja Eino Savisaari toimivat aktiivisesti viittomakielen puolesta. Paunu oli jo varhain ollut tekemisissä kuurojen kanssa. Hän korosti jo 1940-luvulla, että viittomakieliset muodostivat kielellisen vähemmistön, jolla oli oikeus äidinkieleensä. Molemmat Paunu ja Savisaari olivat Kuurojen Liitto ry:n viittomakielitoimikunnan jäseniä ja mukana viittomakielen sanakirjatyössä.

Kirkollisten tekstien kääntäminen viittomakielelle oli jatkuva haaste kuurojen parissa työskenteleville. Käytännössä työntekijät joutuivat tilaisuuksiin valmistautuessaan laatimaan itse viittomakieliset käännökset. Kuurojenpapit ja -lehtori laativat aineistoa jumalanpalvelusten viittomista varten ja lisäksi käännettiin rukouksia, uskontunnustus ja joitakin virsiä. Vuonna 1988 ilmestyi videona ensimmäinen viittomakielinen raamatunkäännös Markuksen evankeliumista ja se muodosti pohjan ja esikuvan Raamatun kääntämiselle viittomakielelle. Raamatunkäännöstyötä jatkettiin ja vuonna 2007 kirkolliskokous hyväksyi viittomakielisen Luukkaan evankeliumin, joka ensimmäistä kertaa noudatti viitotun suomen sijasta viittomakielen rakennetta.