Oralismin isä Samuel Heinicke ja puheopetuksen uudistaja Moritz Hill

Samuel Heinickella, jota pidetään oralismin isänä, oli opetustyössään toisenlaiset tavoitteet. Kuten antiikin ajattelijat, hänkin oli sitä mieltä, että puheen ja ajatuksen välillä oli yhteys. Heinicke väitti, ettei viittomakielillä kyennyt tavoittamaan abstraktia ajattelua. Puheen oppiminen oli hänen mielestään kuuroille ainoa keino löytää paikkansa yhteiskunnassa ja viittomakielet puolestaan eristivät kuurot muista. Hänen mielestään viittominen myös hidasti puheen kehittymistä.

Heinicke ajatteli, ettei puuttuvaa kuuloaistia saanut korvata näköaistilla, koska näköaisti oli petollinen ajatusten välittäjä. Sen vuoksi pelkkä puheopetus ei riittäisi, opetuksen pitäisi tapahtua nimenomaan puheella. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että kuurojen älyllinen taso oli riippuvainen äänen käytöstä, koska kaikki ajattelivat äänen avulla. Ongelmana tässä oli, että kouluttamattomalla kuurolla, joka eli irrallaan äänimaailmasta, ei ollut ”nimiä” asioille ja käsitteille. Heinicken mukaan oli mahdollista opettaa kuuro kirjoittamaan ja näin ollen periaatteessa käyttämään ”visuaalisia nimiä”, mutta niitä hän piti turhana. Heinicke ei halunnut käyttää kirjoitusmetodia, koska hän ajatteli että kirjoitetut ajatukset eivät jää mieleen, kun taas ääneen puhutut asiat jäävät. Pantomiimista kieltä hän piti ali-ihmisen kielenä.

Heinicke teki kaksi keksintöä puheen opettamiseen liittyen. Toinen oli ns. ”kielikone”. Se oli laite, jossa oli malli kielestä ja kurkusta, ja sen avulla havainnollistettiin äänteiden tuottamista. Laitetta pystyi sekä katsomaan että koskemaan. Samaa ajatusta hyödynnettiin myöhemmin niin, että oppilaat koskettelivat sekä omaa että opettajansa kurkkua ja näin tunsivat, miten äänteet muodostuivat. Toisessa keksinnössään Heinicke hyödynsi makuaistia ja siinä eri maut vastasivat kirjaimia. Esimerkiksi puhtaan veden maku merkitsi a-kirjainta, sokerivesi o-kirjainta, oliiviöljy u-kirjainta. Oppilaille laitettiin kirjainta vastaavaa nestettä sulalla kielelle. Kun näitä kahta keksintöä käytettiin, oppilaat tiedostivat äänellisen kielen. Heinicken mukaan näin voitiin saavuttaa loistavia tuloksia.

1800-luvun alussa abbé de l’Épéen ranskalainen viittomametodi näytti olevan kahden metodin välisessä kiistassa voitolla. Saksalainen puhemetodi alkoi kuitenkin uudelleen menestyä Friedrich Moritz Hillin ansiosta. Hill toimi kuuromykkäinopettajaseminaarin johtajana, ja hän julkaisi vuonna 1840 kirjan kuuron lapsen opettamisesta.

Hillin mielestä kuurojen puheopetuksessa oli tärkeää keskittyä arkipäivän luonnollisen kielen opetteluun ja tärkeää oli, että puhekielestä tulisi luonteva osa arkipäivää. Sen avulla oli tärkeää ilmaista ajatuksia. Hillin perusidea oli, että kuurojen lasten tulee omaksua kieli samalla tavalla kuin kuulevienkin, eli puheella opettaen. Hän ajatteli Heinicken tapaan, että puhetta piti käyttää sekä opetuksessa että vapaa-ajalla. Hillillä oli sekä opettajana että opettajaseminaarin johtajana suuri arvovalta ja hänen ajatuksensa levisivät laajalti, myös Pohjoismaihin.