Kuurotietoisuuden tulo Suomeen

1970-luvulla etsittiin uudenlaisia näkemyksiä kuuroudesta. Vuonna 1978 Kuurojen Lehden toimitussihteeri ja järjestöaktiivi Jarmo Narmala avasi keskustelua liittyen kuuron itsetuntoon. Hänen mielestään kuurojen tuli hylätä oma alentuvaisuus ja kuulevien uhrautuvaisuus, jotta vanhasta holhoamis- ja hyväntekeväisyysmentaliteetista voitaisiin päästä irti. Samanlaisia asioita pohdittiin samaan aikaan myös kansainvälisesti.

Kuurotietoisuusliike oli saanut vähitellen kannatusta Pohjoismaissa ja tärkeä tapahtuma oli vuonna 1978 Tanskassa Aalborgissa järjestetty pohjoismainen kulttuurifestivaali. Festivaalin aikana ruotsalaiset käsittelivät kuurojen itsetuntoa ja aiheesta esitelmöi kuuro viittomakielen tutkija Lars-Åke Wikström. Hän oli tutustunut amerikkalaiseen kuurotietoisuusliikkeeseen ja toi esille, että kuurotietoinen kuuro ei hävennyt kuurouttaan, vaan oli siitä ylpeä ja käytti viittomakieltä. Wikström pohti kielivammaisuutta, joka voi olla myös kuulevan ominaisuus sellaisessa tilanteessa, jossa tämä yrittää kommunikoida viittomakieltä käyttävien kuurojen ryhmässä. Wikström painotti, että voidakseen osallistua kuuroutta koskevaan päätöksentekoon yhteiskunnassa, kuurojen tuli hankkia tietoa ja koulutusta. Tärkeää oli myös välittää päättäjille kuurojen oma kokemus kuuroudesta, koska vain niin voitaisiin saada vaikutuksia aikaan.

Kuurotietoisuus käsite tuli Suomessa käyttöön viimeistään vuonna 1978. Kuurojen Liiton kulttuurikeskuksen johtaja Raija Nieminen esitteli sitä Kuurojen Lehdessä vuonna 1979 ja hänen mukaansa tärkeää oli se, että kuuro sai olla kuuro ja sellaisenaan arvokas. Itsetunnon kohottaminen onnistuisi kuitenkin vain, jos viittomakieli tunnustettaisiin kielenä ja kuuroilla olisi oikeus käyttää sitä äidinkielenään. Nieminen vertaili myös amerikkalaista ja pohjoismaista kuurotietoisuusliikettä ja erona oli, että ensin mainittu korosti työtä perheiden ja koulutuksen parissa kun taas jälkimmäinen pyrki vaikuttamaan koko yhteiskuntaan. 1970-luvun lopulla kuurotietoisuusliike oli laajimmalle levinnyt Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa. Näissä maissa myös viittomakielen asema oli parempi kuin muualla.

Suomalaiset määrittelivät kuurotietoisuus käsitteen vuonna 1979. Määritelmän mukaan kyseessä oli ideologia, jonka mukaan kuuron oli nähtävä itsensä ihmisenä, jolla on yhtäläiset oikeudet yhteiskunnassa. Hänen tuli löytää identiteettinsä, tuntea itsensä, oma viittomakielensä ja viittomakielisen kulttuurinsa arvo. Tavoitteena oli työskennellä kuurojen ihmisoikeuksien puolesta, niin että kuuroista tulisi tasa-arvoisia kuulevien kanssa. Kuurotietoisuuden keskiössä oli oikeus viittomakieleen ja sen hyväksyminen kouluissa opetuskieleksi. Myöhemmin pohjoismaisessa kuurotietoisuusseminaarissa pidettiin tärkeänä, että kuurojenyhdistysten tulisi olla etujärjestöinä kuurotietoisia ja määritellä ne tavoitteet joihin haluttiin muutoksia.

Suomen ensimmäinen kuurotietoisuusseminaari järjestettiin Malminharjun kurssikeskuksessa alkuvuodesta 1980. Osanottajia tapahtumassa oli runsaat 50 ja mukana paljon nuoria. Seminaarissa painotettiin kuurojen tasa-arvoa yhteiskunnassa sekä kuurojen kulttuurin merkitystä omanarvontunnolle. Kuurotietoinen ihminen on siis tietoinen oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan ja pyrkii vaikuttamaan asioihin.