Puheella opettaminen

1900-luvun alussa puhemenetelmällä opetettiin yli puolta oppilaista. Puhtaasti viittomakielistä opetusta ei annettu, mutta kirjoitusmetodilla opetettiin noin viidettä osaa ja yhdistetyllä kirjoitus- ja viittomametodilla noin neljäsosaa. 1930-luvulla puhemetodilla opetettiin noin 70 % oppilaista.

Vuonna 1904 otettiin käyttöön niin sanottu jakojärjestelmä, jonka mukaan oppilaat jaettiin eri kouluihin tai luokille lahjakkuuden mukaan. Kaikki otettiin ensin puhekouluihin, joissa heidät myöhemmin jaettiin puhekyvyn mukaan a-, b- ja c-oppilaisiin. A- ja b-oppilaita opetettiin puheella ja c-oppilaat siirrettiin kirjoitusmetodia käyttäviin kouluihin. Oppilaiden arviointi tehtiin puhekyvyn mukaan ja käytännössä muita oppimistuloksia tai lahjakkuutta ei juuri otettu huomioon. Tämä aiheutti oppilaiden keskuudessa hämmennystä, kateutta ja häpeää sekä jätti moniin syvät haavat. Jakojärjestelmä oli käytössä kuurojenkouluissa aina 1960-luvulle saakka.

Kirjoituskouluissa käytettiin jonkun verran myös viittomakieltä sekä viittomia. Puhekouluissakin oli yksittäisiä opettajia, jotka halusivat käyttää viittomia. Opettajat kuitenkin pitivät puhemetodia ylivertaisena ja viittomakielellä opettaminen koettiin kuuron jättämiseksi tietämättömyyteen. Toisaalta viittomakielen opiskelu olisi ollut opettajille myös vaikeaa ja aikaa vievää.

Vuoden 1912 ohjesäännön mukaan koulut saivat päättää melko vapaasti opetuksen sisällöstä. Koska koulut valmistivat oppilaita käytännön elämää varten, tärkein oppiaine oli artikulaatio eli puheen ääntäminen. Sen avulla kuuroista haluttiin tehdä mahdollisimman ”normaaleja” ihmisiä. Artikulaatio-opetetusta oli viikossa jopa 20 tuntia, joten se vei koulupäivistä lähes kaiken ajan. Muitakin kouluaineita opetettiin puheella ja huulilta luvun avulla.

Opetuksessa keskeistä oli havainto-opetus ja siinä käytettiin muun muassa kuvia ja esineitä ja opetusta tukivat hengitysharjoitukset ja voimistelu. Artikulaation opetuksessa käytettiin myös peilejä, lusikoita ja kielilapioita. Viitotussa perinteessä toistuvat kertomukset siitä, että ääntämisharjoituksissa suuhun laitettavaa lusikkaa ei pesty oppilaiden välillä ja se kuvotti monia. Hendellin mielestä puheopetuksessa ensin piti harjoitella äänen tuottamista ja vasta sen jälkeen opeteltiin kielioppia. Oppilaan tuli ymmärtää huulien, nielun ja kielen merkitykset puheessa. Tämä toteutettiin, niin että oppilas piti toista kättään opettajan puhe-elinten kohdalla ja toista kättään omillaan ja oppi matkimalla tekemään opettajan liikkeet.

Puheopetuksen tulokset eivät olleet kovin hyviä, mutta sen käyttöä suositeltiin aina kun se oli mahdollista. Työ vaati sekä opettajalta että oppilaalta paljon voimia. Oppilaiden piti jatkuvasti katsoa opettajan suuta ja pyrkiä erottamaan sen pienimmätkin liikkeet. Huuliolukua oppilaiden piti koulupäivien lisäksi jatkaa myös sunnuntain jumalanpalveluksessa. Läksyjä myös papatettiin ääneen iltaisin asuntolassa, jossa asuntolanhoitaja tarkasti läksyt. Oppilailla ei kuitenkaan aina ollut käsitystä tekstien sisällöstä.

Viittomakielten vastustaminen näkyi selkeimmin ruumiillisissa rangaistuksissa. Viitotussa perinteessä on runsaasti kertomuksia puheopetukseen liittyvästä kurituksesta ja fyysisestä pakottamisesta. Kertomuksissa toistuvat viittomakielen käyttöön liittyvät rangaistukset ja suoranainen julmuus: karttakepillä käsille lyöminen, nurkassa seisottaminen, käsien sitominen ja nälässä pitäminen. Toki ruumiillista kuritusta käytettiin myös kuulevien kouluissa 1900-luvun alussa.

Näistä kovista kokemuksista huolimatta kuurot pitivät yleisesti kouluaikaa hyvänä, koska sen aikana he olivat tekemisissä muiden kuurojen kanssa. Vaikka viittomakieltä ei koulussa sallittu, lapset viittoivat keskenään salaa ja kieli levisi nopeasti. Myös oppilaat, jotka saivat opettajan opetuksesta selvää, selittivät muille viittomilla, mitä oli opetettu. Kotona sen sijaan ei kuulevan perheen kanssa ollut yhteistä kieltä.